Ennuste

Lomajuttuja on tulossa vielä, vaikka paluu perhossaarelle tapahtui jo yli viikko sitten. On ollut tässä tenttiin lukua ja muuta kouluhommaa, mut onneks kelit kerrankin suosii opiskelua. ;)

Bridgetown and around

Kuten sanottua, täällä bussiliikenne on varsin hyvin organisoitua ja linjurilla pääsee lähes saaren joka kolkkaan. Se olikin hyvä uutinen, sillä autonvuokraus yksinään ei ole edullista eikä kivaa. Hieman erikoista tosin on se, että täällä on kolmenlaisia busseja: isoja sinisiä busseja keltaisella raidalla, pienempiä keltaisia busseja sinisellä raidalla ja yksityisomisteisia valkoisia minibusseja, jotka usein ovat sisäpuolelta koristeltuja ja joissa reggae soi kovaa. Lippu on aina saman hintainen hyppäsitpä mihin bussiin tahansa ja olipa kulkemasi matka 2 tai 20 kilometriä. Alku aina hankalaa, sillä ensimmäinen pitkän matkan bussini hajosi alle, mutta korvaava kulkuneuvo saapui ehkä kymmenen minuutin odottelun jälkeen. Täälläkin on muuten jonkin verran liikenneympyröitä, joilla kaikilla on lisäksi omat nimet!

Tiistaina hyppäsin bussiin kohti Bridgetownia. Onneksi satamassa ei ollut risteilijää, joten kaupungissa oli tilaa kävellä ympäriinsä. Mitään supernähtävyyksiä ei ollut, mutta itse asiassa olinkin enemmän kiinnostunut omaehtoisesta kiertelystä. Päivän saldona mainittakoon lounaaksi nautittu lentokala (kansallisruoka) sekä mekko-obsessio, jonka onnistuin itselleni kehittämään maan kuuluisimmassa ostoskeskuksessa. Sen siitä näköjään saa kun pitkän tauon jälkeen näkee jossain kivan näköisiä vaatteita... Kotiseuduilleni päästyäni vierailinkin samaisen Cave Shephardin pikkuliikkeessä etsimässä tuota kyseistä mekkoa. Mekkoa en saanut, mutta muiden sivupisteiden osoitteet sain. Päivän kuvasatoa alla:

Bridgetownin itäinen bussiasema

Kaksi kolmesta hommasta pystyin hoitamaan...

Flying fish with macaroni pie!

Oikeustalo, Supreme Court

Energiansäästösyistä?

Seuraavana päivänä rohkaistun pidemmällä ja ajelin halki koko länsirannikon kohti pohjoisen Speightstownia. Sinne siksi, että matkaoppaan mukaan tuo kylänen on maan viihtyisin. Varsin viihtyisä olikin ja löysin ihanan jäätelöpuodin, johon sain tuhlattua pari euroa tötteröä vastaan. Paluumatkalla poikkesin sitten sen kauppakeskuksen sivupisteeseen etsimään sitä mekkoa oikeassa koossa. Ei löytynyt!

Maailman pienin hiekkaranta?

Hostellini yövalaistuksessa.

Torstaina suuntasin itärannikolla sijaitsevalle Crane beachille paitsi kivan rannan, myös S-kokoisen mekon toivossa. Jouduin seisomaan melkein koko matkan roikkuen kiinni bussin tangoissa, mutta silti tunsin itseni hirvittävän onnelliseksi ja onnekkaaksi. Yllättävinä hetkinä tuppaavat esiintymään nämä tuntemukseni aina. Heh. Crane beach oli vähän piilossa korkeiden kallioiden ympärille ja päästäkseen rannalle piti loikkia hauskojen askelmien päällä. Itseäni kuitenkin vähän harmitti, että muutama muukin oli löytänyt saman rannan. Niinpä opaskirjan vinkistä lähdin talsimaan puolisen kilometriä pohjoisempaan löytääkseni vielä Cranea paljon hienomman rannan. Ja sehän löytyi! Voi veljet, mikä näky. Siinä ihastellessani päälleni lankesi kuitenkin varjo siitä, ettei välttämättä ollut hirveän järkevää hengata biitsillä yksin, edes keskellä päivää. Onnekseni paikalle ihan perästäni saapui myös eräs pariskunta, jonka leiriydyttyä tunsin oloni jälleen turvalliseksi. Joinain hetkinä kaksin olisi parempi kuin yksin. Aaltoihin en silti uskaltanut, sillä suoraan Atlantilta tulevat aallot olivat hurjan suuria ja virtaus pelotti. Ensimmäinen paikka siis, missä en Karibialla ole uskaltanut uida. Paluumatkalla kävin pulahtamassa Crane Beachilla, jossa, kiitos aallonmurtajan, oli mahdollista uida. Takaisin bussipysäkille suunnittelin ”oikaisevani” hotellialueen kautta päästäkseni vierailemaan Cave Shephardin viimeisessä sivupisteessä mekon toivossa. Ei täälläkään!! Kävellessäni pettyneenä jo poispäin satuin huomaamaan kyltin ”Pools”. Hmm. Ei kai se ketään haittaisi jos ihan vähän kävisin vilkaisemassa? Neuroottisena olin luullut henkilökunnan huomaavan minut välittömästi ja heittävän ulos alueelta, vaikka olin vain halunnut vierailla kaupassa. Ylitettyäni kaloja pursuavan lammikon eteeni levittäytyi huikea uima-allas alue. Hmm? Ei kai se ketään haittaisi, jos ihan vähän kävisin pulahtamassa? Ja plups, sinne sujahdin. Altaan viileydestä sitten ehdin havainnoida ympärilläni kymmeniä tyhjillään  lojuvia aurinkotuoleja. HMM? No ei kai se ketään vahingoittaisi, jos hetken lueskelisin kirjaa yhdellä pehmustetuista ihanista muhkeista tuoleista? Ja niinhän siinä kävi, että kuin kokeneen Cranelaisen ottein valtasin yhden tuoleista itselleni ja vietin mukavat kolme tuntia lukien loppuun Krotkotiilin keltaiset silmät. Ja kukaan ei heittänyt ulos, ei ollut edes lähellä! Illalla kotona tsekkasin Cranen sivuilta, että kyseessä oli neljän tähden lomakohde. Haa, vähän luksusta köyhäilyelämääni välillä. Terveisiä vaan "tosi-Sandaaleille"!

!

Hmm, jäädäkö tähän...

...vai mennäkö tuonne?

Matkaevästä. :)

Perfection!!

Ja kyllä, tuo äskeisten kuvien täydellinen ranta on suoraan selkäni takana.

Ongelle, anyone?

Bajan style – paikalliseen tyyliin

Juuri ennen poistumistani St. Lucialta postasin Facebookiin mielestäni hauskan jutun: kuvan palmuista kera tekstin ”Hei hyvää palmusunnuntaita vaan sullekin!”. Ensimmäisenä korjaamaan ehti serkkuni Henna kertomalla, että olin viikon myöhässä. Harmitti, sillä luulin keksineeni jotain hyvinkin nokkelaa! Toisaalta helppoahan se on erehtyä, kun täälläpäin joka sunnuntai on palmusunnuntai..

Hengailin lähirantsuni upeissa maisemissa aika lailla myös seuraavan päivän, sillä pääsiäiseksi elämä Barbadoksella oli melko lailla pysähtynyt. Siis päivisin. Iltaisin olivat Oistinsissa käynnissä suuret vuotuiset festivaalit, jonne itsekin sen huoltsikalla tapaamani Edwardin vinkistä suunnistin sunnuntai-iltana. Teemana vaikutti olevan Kalaa & Gospelia, sillä kyseisestä paikasta löytyy Barbadoksen suurin kalastajakeskittymä oheistoimintoineen. Uskonnollinen sävy tuli taas ajankohdasta. Väkeä oli kuin pipoa, monilla oli myös pipot päässä ja suuren esiintymislavan eteen oli järjestelty tuoleja riveiksi. Koska istumapaikat olivat jo menneet, seisahdin järjestyksenvalvojan viereen miksausteltan nurkille ihmettelemään menoa. Alkuun myönnän naureskelleeni sisäisesti, kun avausseremonioissa samassa lauseessa huudettiin toistuvasti hallelujaa ja KFC (äitille ja isille tiedoksi, että Kentucky Fried Chicken on amerikkalainen pikaruokaketju). Lopulta selvisi, että kyseinen putiikki oli itse asiassa koko festivaalin ja gospelillan sponsori (!?). Ilmeisesti niinä hetkinä kun hengenravinto ei riitä, barbadoslainen tarttuu kanankoipeen. Joka tapauksessa hymähtelyni vaihtui pian leveään epäuskoiseen hymyyn kun lavalle kiipesi toinen toistaan upeaäänisempiä laulajia. Parhaiten mieleen jäi ehdottomasti sister Margaret Marshall, joka todellakin räjäytti potin. Tämä 60+ mamma jammaili ja lauloi koko äänialansa laajuudelta yleisön tanssahdellessa tuoleissaan hurmioituneina. Tätä lisää! Festivaalialueen pienistä kioskeista sai merenelävää sen monissa muodoissa sekä muista teltoista turisteille suunnattua pikkurihkamaa. Alueen toisella laidat isot miehet pelasivat keskenään tunteella Dominoa.

Barbadoksen sanotaan olevan Karibian alueen kehittynein yhteiskunta ja monessa mielessä sen kyllä huomaakin. Katukuva ympäri saaren on siistimpi kuin muilla vierailemillani saarilla, monissa paikoissa roskaaminen on kielletty sakon uhalla. Ainakin lasia ja muovia kierrätetään. Kaikki bussiaikataulut ja reitit löytyvät nettisivulta, joten turistinkin on helppo liikkua julkisilla, jotka kaiken lisäksi maksavat vielä naurettavan vähän. Maksuton langaton yhteys oli käytössäni molemmissa majataloissa, tosin tämä mukavuus oli saatavilla myös St. Lucialla. Pankkiautomaatteja on runsaasti, huoltoasemilla on delit ja ne ovat auki 24h. Yleisiä rantoja on paljon ja niille on selkeät opasteet pääteiden varrelta. Sivuhuomiona vielä, että toistaiseksi Karibian tyylikkäimmät naiset löytynevät täältä, sillä ensimmäistä kertaa olen bongaillut paikallisten päältä todella kivoja vaatekappaleita. Esimerkiksi guadeloupelainen tyyli on länkkärin silmin todella tökeröä ja mautonta.

Samoilla adjektiiveilla tosin voisi kuvailla sitten barbadoslaisten miesten lähestymisyrityksiä. Lentokonetuttavuuteni totesi, että saarella on todella turvallista verrattuna moniin muihin paikkoihin. Suora lainaus: ”vaikka kävelisi yöllä alasti niin ketään ei kiinnosta”. No, ei ehkä jos on mies. Yksin liikkuessani en tosin ole kokenut oloani kertaakaan mitenkään uhatuksi tai ikäväksi, turhautuneeksi kylläkin. Vaikka turisteja on suhteellisen paljon, yksinään liikkuva valkoinen nainen saa osakseen huomiota. Keskustelu menee AINA jotenkin näin:

Musta mies: Hei kaunokainen!

Minä: Moi.

Musta mies: Mihis sä oot aviomiehes jättäny?

Minä: En oo naimisissa.

Musta mies: Kai sulla poikaystävä sentään on mukana?

Minä: No ei oo sekään.

Musta mies: Mitä, ihan yksin oot?

Minä: Joo.

Musta mies: No jos mä lähtisin hei näyttää sulle vähän paikkoja!

Minä: Ei kiitti, mä viihdyn ihan hyvin itsekseni.

Toisinaan sitten sanon, että oon just menossa tapaamaan kavereita tms. Harmitontahan tuo on, mutta vähän kyllästyttävää, sillä sitten jos alat jonkun kanssa jotain jutella, et pääse siitä enää millään eroon. Tutustu siinä paikallisiin. En vaan oikein tajua, että luuleeko ne oikeesti että toi on jotenkin hyvä metodi? Karibia on tosin käänteisesti Thaimaa – täällä näkee vanhempia länsimaisia naisia nuorempien paikallisten kollien kainalossa ”romanssimatkalla”. Mut kun mä en oo vielä niin vanha! Hyvä itsetuntoboostihan tää vois joillekin olla. Kun ärsyttävyyteen asti saa kuulla tota ”hey beautiful” -juttua, niin sitten kun neitoset pääsee takas koti-Suomeen ja joku kundi kaiken rohkeutensa kerättyään sanoo jotain kaunista, niin ne on vaan että niin varmaan. Hahaa.

Joka saarella näyttää olevan oma olutmerkkinsä.

Ei Vietnamin voittanutta. ;)

Kuva-arvoitus veljelleni Tatulle (ja muille pieninä Akkareita ahmineille): 

arvaa mitä mulle tulee näistä vieläkin mieleen?

Paikallinen kanala? Vai sittenkin pelkän kanaharrastelijan asumus?

Paikallinen rakennustyyli on jokseenkin siirtolapuutarhatyyliä.

Joka ikinen kerta ilahduttaa, kun lapsuuteni 

Esso -tiikerin näkee ulkomailla voimissaan.

Hattaranmyyjä kierroksellaan.

B niin kuin Barbados

Oho! Barbados, tämä Barbababojen luvattu maa(?) onkin aivan lätty! Lentokoneen ikkunasta ihan itse näin. Siinä missä muilla saarilla on ollut kaunis vuorten koristama siluetti, Barbados on littana. Se on myös kohtuullisen eristyksissä, sillä lähimpään naapuriin on matkaa 170km. Onni onnettomuudessa, sijaintinsa ansiosta Barbados sijoittuu pohjoisen Atlantin hurrikaanialueen (nimi tulee karibialaisesta myrskynjumala Huracanista) ulkopuolelle, mutta hyökyaallon yllättäessä kaikki olisi väistämättä mennyttä. Mutta palataanpa vielä ihan alkuun.

Sunnuntaiaamuna suuntasin Castriesin lentokentälle lähtöselvitykseen. Paitsi että lentokenttä siis todella sijaitsi uimarannan vieressä, myös lähtöselvitys ja turvatarkastusta edeltävät odotustilat olivat jokseenkin ulkotiloissa. Miten jännittävää. Olin hieman yliarvioinut lentokenttämuodollisuuksiin kuluvan ajan, sillä pääsin kävelemään tiskille suoraan ja viiden minuutin päästä istuin lappuset kädessä penkillä. Parin penkin päässä istunut miekkonen vilkaisi minuun päin. Avasin kirjani ja aloin lukea. Turvatarkastukseen menin vasta viime hetkillä, sillä olin ajatellut, että ”ulkotiloissa” odottelu olisi viihtyisämpää. Virhe! Lähtöportilla, joita ei ollut kuin yksi, oli nimittäin ilmastointi ja ilmainen wifi. Ostin siis jäätelön ja avasin läppärin.

Olin valinnut lentoyhtiökseni firman nimeltä LIAT siitä syystä, että muita ei ollut tarjolla. Jos olisi nimittäin ollut, olisin saattanut kääntyä toisen yhtiön puoleen. Paikallisten keskuudessa LIAT -lyhenteen kirjaimet tulevat nimittäin sanoista ”leaving islands any time” ja ”luggage in another town”, koska yhtiö on ilmeisesti jokseenkin kuuluisa siitä, että se muuttaa lentoaikataulujaan viime tipassa ja matkatavarat saattavat päätyä eri kohteeseen kuin lomailija itse. Kieltämättä jännitti, kun jouduin checkaamaan pikkurinkkani ruumaan, mutta ei sitä toisaalta mihinkään olisi voinut viikoksi jättääkään.

Yllätyksekseni pienehkö lentokone oli jo melkein täysi, kun me kymmenkunta St. Lucialta kyytiin noussutta matkustajaa pääsimme koneeseen. Onnistuin kuitenkin sujahtamaan salamannopeasti ikkunapaikalle ja hetken päästä odotusaulan mies istahti viereeni. Jostain se keskustelu sitten lähti liikkelle. Miekkonen paljastui eteläranskalaiseksi, joka eläkkeelle päästyään oli toteuttanut haaveensa ja lähtenyt purjehtimaan. Hän oli juuri palannut kaverinsa kanssa kaksi vuotta kestäneeltä maailmanympäripurjehdukselta, joka kuulema oli ollut hieman liian nopeatahtinen (mutta on seurattava kausia ja sääoloja). Tyyppi oli käynyt veneellään Barbadoksella jo aiemmin ja antoi hyviä neuvoja ja vinkkejä. Juteltiin myös aika paljon purheduksesta, eri satamien ja merien turvallisuudesta, nousu- ja laskuvesistä, ankkuroinnista jne. Ainakin minulle tuli yllätyksenä, että Barbadoksen ympäristöön ”parkkeeratessaan” oli oltava hyvin tietoinen vedenpinnan vaihteluista, sillä merenpinta nousee ja laskee 7 metriä kahdesti vuorokaudessa! Puolituntinen matka meni yhdessä sujauksessa. Perillä odottikin sitten edelliseen verrattuna iso lentokenttä ja matkalaukkuhihnalla kiersi tuttu kaveri. Ei muuta kuin automaatista Barbadoksen dollareita mukaan ja mars matkaan.

Se ensimmäisen yön majoitus oli taas jäänyt vähän niinkuin hankkimatta. Loppulomaksi olin onnistunut bongaamaan itselleni halvahkon huoneen rannan läheisestä guesthousesta etelärannikolta (St. Lawrence Gap), mutta ensimmäiselle yölle he olivat joutuneet myymään eioota. Niinpä hyppäsin lentokentän edestä bussiin (josta en joutunut maksamaan mitään koska ei ollut kolikoita) ja pyysin kuskia tiputtamaan minut jonnekin etelään, mistä käsin voisin jatkaa majapaikan metsästystä. Miten se sitten onnistui? Ensimmäinen majatalo, jonka oville koputtelin oli tyhjä arpa. Myöskään ovessa olleeseen puhelinnumeroon soittaminen ei auttanut. Niinpä jatkoin matkaani auringosta ja repun kantamisesta nuutuneena, kunnes edessäni siinsi moderni keidas, nimittäin Shell-huoltoasema! Pääsiäisen vuoksi viereinen supermarketti oli kiinni. Kaappasin kylmähyllystä matkaani vettä ja menin seisoa pönöttämään jonoon. Olisikohan jonoon samaan aikaan sattunut poika antanut minulle tietä tms. mutta aloimme siinä sitten jutella niitä näitä. Englanniksi tämä sujuu yhä luontevammin kuin ranskaksi... Sitten tulin kysyneeksi, olisikohan poika tiennyt lähistöllä jotain majapaikkaa, jonne voisin mennä pyytämään yösijaa. Poika keksi parikin vaihtoehtoa, muun muassa äitinsä ja tätinsä majatalon, soitti pari puhelua ja tarjosi vielä kyydinkin perille. Koska vaeltelu reppu selässä ei varsinaisesti huvittanut ja tyyppi vaikutti kivalta, hyppäsin kyytiin ja tsädää, majapaikka löytyi! Ei muuta kuin rantakamat kassin ja uimaan! Merikilpparikin tuli mun kanssa.