Koko rahalla!

Vaikka normaalisti matkustaessani pyrin hyödyntämään julkista liikennettä mahdollisuuksien mukaan, Puerto Rico (joka muuten alkun perin oli kaupungin nimi ja San Juan saaren nimi) osoitti amerikkalaisuutta heikosti organisoiduilla julkisilla. Bussit olivat hitaita ja monimutkaisia, mutta halpoja, taksit taas näppäriä, mutta tolkuttoman kalliita. Koska tarkoituksemme oli kiertää saarta, päädyimme vuokraamaan auton, joka taas oli ilahduttavan halpaa. Nettivertailun perusteella tein lopulta varauksen simppelistä koslasta, joka kustansi vain 20 euroa päivältä! Jea. Lentokentän Hertzin pihassa paperitöiden jälkeen tuijottelimme silmät suurina menopeliämme. Mehän olimme saaneet tyylikkään tulipunaisen kiiturin!

Ikärasismin vuoksi autoa sain ajaa vain minä, joten kartta lykättiin pelkääjän paikalle asettuneen Elisan käsiin. Ensimmäinen hätä meinasi tulla elektronisesta tietullimaksutarrasta, kun emme tienneet pitääkö sitä käyttää vai ei. Ja jos kyllä, niin miten? Onneksi tyyppi, jolle luovutimme huolellisesti täytetyt ”missä kohtaa autoa on naarmuja yms” -paperit, neuvoi meitä ajamaan aina C -kirjaimin merkitylle tiskille, jossa voisimme maksaa käteisellä. Hyvä tietää! Siinä missä Thelma panikoi uuden auton käyttöä ja opettelua, viittä kaistaa ja espanjankielisiä tiekylttejä, Louise panikoi kartan lukemista. Navigointi osoittautuikin lopulta TODELLA hankalaksi, vaikka olimme ostaneet apteekista (jotka nimestään huolimatta olivat sekatavarakauppoja) hyvän tiekartan. Liittymät oli merkattu kehnosti, joskus käytettiin tiennumeroita, toisinaan paikkojen nimiä. Usein kyltit näkyivät vasta kun olisi jo pitänyt kääntyä. Sompailtuamme jonkin aikaa päättömästi pääkaupungissa, jonka luulin olleen suurin kaupunki, jossa olen ikinä ajanut, pääsimme vihdoin valtatielle ja oikeaan suuntaan. Kuulostaa hullulta, mutta se ei todellakaan ollut itsestään selvää. (Vinkki: älä vuokraa autoa PR:ssa yksin.) Sitten punainen herhiläisemme lähti kiitämään kohti länttä.

Olin etukäteen ottanut selvää muutamista kohteista, joissa haluaisin vierailla. Vähemmän oppaaseen perehtyneeltä Elisalta tuli hyväksyntä. Rio Camuy Caves -luolasto, surffikaupunki Rincon, trooppinen kuiva metsä ja itärannikolla sijaitsevat saaret Culebra ja Vieques kuuluivat listalleni. Loppujen lopuksi käymättä jäi vain luola, joka onkin reissun ainoa juttu, jota vähän harmittelin. Well, if I shall ever return..

Kolmepäiväisen road trippimme epäviralliseksi teemaksi muodostui ”koko rahalla”. Ensimmäisenä yönä päädyimme viettämään yömme autossa huippuhotellin parkkipaikalla, sillä emme kyenneet löytämään kohtuuhintaista majoitusta Rinconista. Autossa nukkuminen oli kokemuksena itse asiassa aika hauskaa. Penkit sai mukavasti käännettyä vaakaasentoon, hotellin parkkipaikka takasi turvallisen ja rauhallisen ympäristön, puu varjosti kivasti aamuauringon säteiltä. Myös motellihuoneitastamme otimme kaiken mahdollisen irti: kävimme suihkussa niin monta kertaa kuin mieli teki, vessassa uudelleen vielä juuri ennen lähtöä, latasimme kaikki elektroniset laitteemme ja käytimme nettiä minkä kerkesimme. Saarikierroksen jälkeen oli kuiva palata ”kotiin” San Juaniin, kun ei enää tarvinnut miettiä missä pääsee seuraavan kerran vessaan, missä pääsee suihkuun, missä vietetään seuraava yö ja että olisko jossain tarjolla nettiyhteys. Kaikkeen kyllästyy. (Vai tottuu?)

Poncen kaupungissa oli koulujen päätöspäivänä jonkinlainen

muotinäytös, jonka nuorimmat osallistujat olivat tosin omaan

makuuni ihan liian nuoria.. Todella amerikkalaista.

Pikaruokakokeilut jatkuvat. Tien päällä oli ajoittain todella haastavaa löytää 

jotain muuta ruokaa kuin uppopaistettua. Yök. Onneksi kana-avokado wrap

Näkymä erään majapaikkamme parvekkeelta.

Ja hei, käytiin elämämme ekaa kertaa Walmartissa ihan 

käymisen ilosta! Sattui nimittäin tulemaan vastaan. :)

Äklöjä kiiltaviä kakkuja Walmartin vitriinissä.

Take awaynä? No mihis kuppiin laitetaan?

Vihaisia lintuja tarjolla kylpyhuoneeseen. Rovion tarrat oli asianmukaisesti esillä.

Kuivan metsän dress code. Huomaa matchaava iPhonen kuori.