Mathematique, non merci!

Ensimmäisen yliopistolla viettämäni päivän jälkeen poistuin paikalta syli täynnä papereita syvän hämmennyksen vallassa. Olin mielestäni varautunut kaikkeen paitsi siihen, mitä olin juuri kuullut. Olin saapunut saarelle kaksi viikkoa myöhässä.

Kun lentojen varaaminen tuli ajankohtaiseksi syksyllä, kirjoitin yliopiston kv -vastaavalle kohteliaan mailin (ranskaksi!), jossa tiedustelin joko kevätlukukauden aikataulu oli selvillä ja koska kurssit alkaisivat. Vastaus saapui viikon sisällä. Koulua käytäisiin 4.2.-25.6.2013. Varmuuden vuoksi päätin varata muutaman viikon ekstraa molempiin päihin ja buukkasin lennot 16.1. ja 6.7. Ensimmäisen selitin itselleni sillä, että halusin nautiskella auringon paisteesta ja merestä ennen koulun alkua, vaikka tiesin, että luennoilla istuminen auringon paistaessa ulkona olisi vielä senkin jälkeen hankalaa. Rankan syksyn lisäksi kaipasin lomaa, jonka viettäisin mieluummin lämmössä kuin pakkasessa. Loppuun varasin ekstraa sekä henkilökohtaisista, että byrokraattisista syistä. Tarvitsen täältä kotiin palatessani paperin, jossa näkyvät opintosuoritukseni. Odottaisin mieluummin täällä hetken kauemmin saadakseni sen käteeni, kuin lähettelisin Suomesta käsin maileja kysellen paperin perään. Lisäksi ajattelin, että viimeistään opintojen jälkeen voisin hieman reissata ympäriinsä.

No, pääosa kursseista oli kuitenkin jo alkanut, koska aikatauluihin oli tullut pikku muutos. Hups. Sieluni silmin näin miten edessä siintänyt lomani riuhtaistiin minulta pois, voiko julmempaa olla? Kuitenkin, kun huolestuneena kyselin, koska kurssivalinnat pitäisi tehdä ja paperit palauttaa, en saanut vastausta. Kytkin Karibiavaihteen päälle juurikaan miettimättä: mañana.

Toinen shokki tuli kun selailin saamiani papereita läpi kotona. Päivän ensimmäiset luennot alkoivat SEITSEMÄLTÄ! Jostain kumman syystä saarella aiemmin oleilleet vaihtarit eivät olleet tulleet maininneeksi asiaa. Hmm. Salaliitto? Lisäksi viimeiset luennot saattoivat päättyä iltakuudelta. Onneksi sentään saisin tehdä lukujärjestykseni itse. Seitsemältä alkavat luennot saattavat jäädä sen ulkopuolelle. (Keksisin tietysti jonkun muun syyn, jos joutuisin selittämään koulussa valintojani).

Kotimaisen ja karibialaisen kauppiksen suurin ero lienee se, että Suomessa opiskelijat erikoistuvat omiin pääaineisiinsa jo hyvin varhain kurssitarjonnan ollessa todella laaja, kun taas täällä pääosin kaikki opiskelevat samaa ja vasta kolmantena vuonna on muutamia vaihtoehtoisia kursseja. Kurssilistausta vilkaisseena vaikutti myös siltä, että noin puolet opinnoista oli matematiikkaa, tilastotiedettä, ekonometriaa, kirjanpitoa ja taloustieteen kvantitatiivisa menetelmiä. Yäk, yäk ja yäk. Jos en varsinaisesti nauttinut kyseisten asioiden opiskelusta Suomessa suomeksi, ne tuskin olisivat ranskaksi yhtään sen puoleensavetävämpiä. Harmikseni tosin tulin epähuomiossa sanoneeksi tämän laitoksen dekaanille, kun hän kyseli mistä olen kiinnostunut. Hän nauroi. Edelleen harmikseni hän tuli kertoneeksi tämän suunnilleen kaikille opettajille, jotka myöhemmin rakennusta kiertäessämme kohtasimme. Tästä lähtien saatan olla tunnettu kummana ulkomaalaisena kauppatieteilijänä, joka ei pidä matematiikasta. Ja minä kun suomalaisittain yritin vain olla rehellinen!

Päivä, jona pääsin internettiin

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen nettiaddiktoituneena ihmisenä. Netti on ollut luonnollinen, joskin olennainen, osa jokapäiväistä elämääni sähköposteineen, facebookkeineen ja tiedonhakuineen. Suhtauduin mielestäni myös hyvin lungisti nettiyhteyden puuttumiseen talolla. Ajatus siitä, että se oli tuloillaan riitti (varsinkin kun ulkona paistoi aurinko ja rannalle pääsi kymmenessä minuutissa). Internet taisi kuitenkin osoittautua ensimmäiseksi oppitunnikseni karibialaisesta tavasta hoitaa asioita.

Siitä lähtien kun saavuin, netin on pitänyt alkaa toimia kahden päivän päästä. Ja näiden kahden päivän jälkeen taas kahden päivän päästä, tai maanantaina, koska viikonloppuna asiat eivät tietenkään etene. Tein parhaani asian edistämiseksi, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. En ihan vieläkään tiedä mistä homma todellisuudessa kiikastaa.

Anyways, kun boksi lähti takaisin palveluntarjoajalle, epäusko valtasi mieleni. Nöyrryin ja pyysin Marie-Enalta, josko voisin tulla lauantaina hänen toimistolleen tsekkaamaan mailit ja päivittämään blogin. Nikolaï oli tehnyt niin torstaina, kolmantena päivänään. Itse selvisin puolitoista viikkoa. Se taitaa muuten olla pisin aikani ilman nettiä ainakin kolmeen vuoteen. Jopa vuosi sitten Vietnamissa taisimme käydä netissä vähintään kerran viikossa.

Kummallisinta oli se, että vaikka halusin vain nopeahkosti tsekata pari juttua, toimistolla meni useampi tunti. Siksi netin pitäisi nimenomaan olla osa jokapäiväistä elämää, ettei tule ahmimisreaktiota. Suomalaisille tyypillisesti podin koko tuon ajan huonoa omaatuntoa siitä, että olen koneella, vaikka ulkona on kirkas ja kaunis päivä. Nikolaï ja varsinkin Marie-Ena nauroivat päin naamaani sanottuani tämän ääneen. ”You know, it's not going anywhere. The sun.” Niin. Tiedän, mutten vieläkään usko.

Edit: Sekä internet-että kuvankäsittelyongelmat jatkuvat. Siksi kuvattomia posteja ja postaussumia. Je m'excuse.

Tuli sade rankka, hämähäkin vei...

Lohdutukseksi teille sinne kylmään, täälläkään ei koko ajan ole hyvä sää. Useampana päivänä on satanut, mutta suomalaisesta sateesta nämä ovat silti olleet aika kaukana. Ensinäkin, vaikka sataa, on lämmin. Toisekseen, sateet ovat kuuroja. Kolmanneksi, kuurot ovat voimakkaita, mutta lyhyitä. Jos taas päivä Suomessa alkaa sateisena, se päättyy sateisena. 28 vuoden kokemuksella.

Useimmiten olemme onnistuneet oleilemaan kotona sateen alkaessa, mutta emme aina. Varmuuden vuoksi kannan sateenvarjoa mukanani, vaikka täällä se ei kyllä paljolta pelasta. Yhtenä päivänä piilouduimme bussipysäkin pienen katoksen alle, mutta Le Gosier -päivänä sade yllätti meidät kesken markkinahumun. Hädissämme piilouduimme hedelmämyyntipisteen katoksen alle. Ikään kuin korvaukseksi ostimme sitten ne 3kg ananaksia ja vesimelonin.

Toisena päivänä sateen jälkeen talolta liikkeelle lähtiessäni näin kotitiellämme isoja etanoita. Siis mielestäni todella isoja. Otin varmuuden vuoksi kuviakin, jos en näkisi niitä enää ja kukaan ei uskoisi kertomustani. No, palatessani parin tunnin päästä ne olivat edelleen tiellä, ehkä niiden voimat olivat loppuneet kesken. Sisäinen etanani herkistyi. Kyykistyin tielle niiden viereen ja yksi kerrallaan nostelin ne turvaan tien sivuun, ettei seuraava autoilija rusauttaisi niiden päältä. Arvokas se on etanankin elämä.

Päivä Le Gosierissa

Levättyämme torstain talolla, päätimme perjantaina suunnata tsekkaamaan Le Gosierin, joka sijaitsee noin pari kilometriä talolta länteen. Reippaina urheilijanuorina olimme vakaasti päättäneet kävellä määränpäähämme, kunnes ”the pool guy” tarjosi meille kyydin. Se siitä päättäväisyydestä. Ennen kyytiä hän muuten tarjosi meille myös sugar canea, sellaista bambun näköistä juttua, jota sitten piti imeskellä. Makeaa.

Olin siis suhahtanut Le Gosierin ohi pari kertaa autolla ja bussilla, mutta myös iltamarkkinat ja karnevaali olivat olleet Le Gasierin keskustassa. En vain toistaiseksi ollut päässyt tutustumaan kaupunkiin omatoimisesti. Tarkoituksenamme oli testata ainakin Le Gosierin ranta ja etsiä Nikolaïlle parturi. Pieni turistisekoaminen tapahtui kun näimme meren pääkadulta. Le Gosier saattaisi todellakin olla the place to live näköalatasanteella bongaamistamme suomalaisista huolimatta.

Päivän saldo:

• auringon ottoa ja pulahtelua täydellisen väriseen veteen

• pino tourist infosta mukaan nappaamiamme esitteitä erilaisista aktiviteeteista
• 2x iso lounassämpylä
• 1x hiustenleikkuu
• 1x treffipyyntö
• 1x rankkasade
• noin 3kg ananasta. Hups.

Päivän opetus: Jos liikut miehen kanssa kaupungilla ja joku kysyy, seurusteletteko, vastaa aina kyllä. Säästyt paljolta. (Paitsi tietysti jos haluat mennä treffeille.) Valkoinen iho on näemmä kuumaa kamaa ja ehdotukset aika suoria. ”I could call you and maybe kiss you later”.

Tulokas

Maailmani on järkkynyt, taloon on saapunut uusi asukki! Maanantai-iltana kävimme kolmisin (minä, M-E & Warren) noutamassa P-a-P:n lentokentältä Nikolaïn, joka niin ikään on tullut saarelle opiskelemaan kevätlukukaudeksi. Hän opiskelee Hollannissa, mutta on aluperin Saksasta, vaikka on asunut ihan järjettömän monessa maassa ehkä koska isänsä on iranilainen. One of these kids, you know. Miksen minä!? Maastrichissa hän opiskelee oppiainetta nimeltä ”social health”, mutta on tullut saarelle suorittamaan urheiluopintoja. Hollannissa niin voi tehdä. Hollannissa on kaikki paremmin.

Tavallaan on kiva, kun on seuraa, mutta toisaalta olen tietoisesti valinnut Suomessa yksiöasumisen. Ei tarvitse jakaa vessaa, ei suihkua, ei keittiötä, ei tiskivuoroja yms. Nyt täytyy. Edellä mainittujen jakamista ahdistavampaa on kuitenkin oman äänimaailman hallinnan menettäminen. Nyt kun Nikolaï soittaa iPadiltaan musiikkia seinän takana viereisessä huoneessa, en enää kuule sirkkojen siritystä. Onneksi sillä on kuitenkin ihan letkeä musiikkimaku.

Mutta on tässä hyvääkin. Esimerkiksi yllättävä persoonapronominin vaihdos yksikön ensimmäisestä monikon ensimmäiseen. Kun käytiin yhdessä ruokakaupassa, hän tuli kysyneeksi mitä me syödään lounaaksi? Teki jopa ruoan ja tarjoili sen eteeni. Hups. Sitten käytiin rannalla. On helpompaa mennä uimaan kun joku toinen katsoo kamojen perään. Illalla katsottiin Nikolaïn tietokoneelta elokuva Perhonen lasikuvussa saksalaisin tekstein ja nautiskeltiin paikallista rommia. Keskiviikkona saattelin hänet yliopistolle kurssivalintoja tekemään ja sen jälkeen mentiin Pointe-a-Pitreen. Nikolaïn opaskirjan avulla kaupungistakin sai vähän enemmän irti. ;) Satamassa uiskentelevasta hillittömän kokoisesta Karibian risteilijästä huolimatta keskusta oli melko hiljainen. Onneksi kookosjäätelö oli makoisaa.

Guadeloupelainen lounas

Herään joka aamu reippaana seitsemältä. En siis kellon soittoon tai siksi, että haluaisin. Käänteinen jet lag? Miten se meneekin niin, että silloin kun on muutenkin pelkkää aikaa ja voisi hyvin nukkua pidempään, käy näin.

Ei sillä, ensimmäiset päiväni ovat olleet ihan tapahtumarikkaita. Parina päivänä olen käynyt rannalla, mutta houkutuksesta huolimatta olen yrittänyt säästää ihoani ja olla vain pari tuntia kerrallaan näin aluksi. Toisinaan olen kävellyt leipomoon ostamaan aamupalaa. Olen jo lukenut molemmat mukaani ottamat kirjat. Se vei kahdeksan päivää, vaikka yritin säästellä niitä. (Tuokaa kirjoja!) Ensimmäinen oli suomeksi, toinen englanniksi. Kirjakaupan tarjonta oli täysin ranskankielistä. No, se kirja tulee kestämään. ;) Muusta ohjelmasta on huolehtinut lähinnä Marie-Ena.

Lauantaina kävimme lounaalla hänen ystävänsä luona. Kokemus sinänsä. Edellisenä päivänä hän oli sanonut minulle, että lähdetään kahdeltatoista. Puolelta päivin olin yksin kotona eikä hänestä kuulunut mitään. Klo 12:45 soi puhelin: ”me tullaan hakemaan sut”. Kymmenen minuutin päästä auto oli pihassa. Kun pääsimme Petit Bourgiin, ruoka ei tietenkään ollut valmista. Rommi sen sijaan kannettiin pöytään heti. Hätääntyneenä siitä, että vieraat olivat nälkäisiä, isäntä lähti ostamaan kaupasta pähkinöitä ja muita naksuja alkupalaksi. Emäntäkin oli kaupassa ja joku niiden kaveri rassasi autoa pihalla. Kaivoin kirjan esiin. Isäntä taisi käydä vielä jossain muuallakin haettuaan ensin ne naksut. No, ehkä noin kolmelta lopulta saimme ruokaa: kanaa, pekoni-riisiä ja patonkia. Ruokailun jälkeen pelasin Marie-Enan pojan, yhdeksän vuotiaan Warrenin kanssa marmorikuulilla. Miten retroa! Illalla kotona puolestaan testasimme kaikki minun mukanani tuomani pelit. Suosikiksi osoittautui ”Heitä sikaa”. Ehkä siksi, että sen säännöt oli helpoin selittää ontuvalla ranskalla.

Sunnuntaina käytiin katsomassa karnevaalia. Tammi-helmikuussa täällä siis juhlitaan raivokkaasti jotain, ei ehkä laskiasta, mutta kuitenkin. Juhlakauden huipennus on 11.-13.2. mutta sitä ennen pienempiä karnevaaleja järjestetään sunnuntaisin aina eri kaupungissa. Nyt vuorossa oli siis tämän meidän kaupungin, Gosierin karnevaali eli Gozieval. Itse kulkue ei tosin tainnut olla se pääasia, vaan se, että ihmiset kerääntyivät kadulle pimenevän taivaan alle hengaamaan toistensa kanssa.Vähän niinkuin vappu?

Myös lempinimetön elämäni näyttää tulleen päätökseen täällä ollessani. Ensimmäisten päivien aikana minut on jo ehditty ristiä Tutuksi ja Natalieksi. Näillä(kin) mennään!

Oui oui! Tai siis anteeks mitä?

Ensimmäisen perjantain missio oli selviytyä tapaamiseen sovittuna aikana. Puitteet olivat seuraavanlaiset: matkaa yliopistolle 6km, tapaaminen klo 9:00, lähtö klo 7:30(?). Bussiaikatauluja ei kuulema ole, bussipysäkkejä ei kuulema ole. Ohjeet saatu edellisenä iltana rommin maistelun lomassa. Jännittävää.

Kyllä. Minustakin kuulosti alkuun epäilyttävältä, että kuuden kilometrin matkaan menisi puolitoista tuntia julkisilla, vaikka selitys liikenneruuhkista sinänsä olikin ihan uskottava. Tavoilleni uskollisena lähdin matkaan myöhässä (07:47) ja olin ison tien varressa klo 8:00. Yllätyksekseni löysin kuin löysinkin bussipysäkin. Intensiivistä odottelua kesti onnekseni vain noin 5minuuttia, ennen kuin sopivan näköinen kulkuneuvo ilmestyi näköpiiriini. En ehtinyt viittoilla bussia pysähtymään, koska se poistui ”rampille” tien toiselle puolelle. Sen sijaan kuski viittoili minulle, että tule tänne. Siinä sitten loikin tien yli ja hyppäsin kyytiin. Lysti kustansi 1,60€. Kadut täällä on aika kapeita, mistä johtuen matkan hienoin hetki oli bussin ja roska-auton kohtaaminen. En todella tajua miten ne onnistuu mutkittelemaan kolhimatta toisiaan.

Onnistuin jäämään pois oikealla pysäkillä (klo 8:30) ja suunnistin kampukselle. Mitään ohjeita en tietenkään ollut saanut, että missä päin aluetta etsimäni byroo sijaitsisi, mutta kuin tsäkällä kävelin melkein suoraan oikeaan paikkaan. Ehdinpä siinä lukea hyvän aikaa vielä kirjaakin ennen tapaamista.

Tänne on kuulema tulossa 15 vaihto-oppilasta kevätlukukaudeksi, joista kolme ehdin jo tavata. Ovat Kanadasta, tietysti ranskankieliseltä alueelta. Kivaa olla se yks ainoa joka ei tajua mitään. Monsieur Allard selitteli yleisesti kaikkea, kierrätti sitten ympäri kampusta ja johdatti meidät lopulta omiin tiedekuntiin. Koska ne kolme olivat jotain urheiluopiskelijoita jouduin eri paikkaan. Tapasin hirveän monta ihmistä dekaanista lähtien, sain hirveän pinon papereita ja ihan hirveän monta kertaa en tajunnut lainkaan mistä puhutaan. Että tältä pohjalta. Nyt pitäisi sitten valita, että mitä meinaa opiskella.

Rankan aamupäivän jälkeen (3h) suuntasin jalan kohti Pointe-à-Pitren keskustaa, jonne oikaisin mukavasti jonkun slummin läpi. Kiertelin ympäriinsä, ostin sämpylän ja kirjan, kävin urheilukaupassa. Aika värikästä on. Huomattavasti myös turistimpaa kuin Gosier / Dampierren alueella. Paluumatkalla onnistuin kirjakaupan naisen ohjeilla löytämään bussiaseman ja päädyin vieläpä oikeaan bussiinkin. Tämähän alkaa sujua!

Illalla mut vietiin markkinoille. Siellä maisteltiin mm. paikkallisia dumplingeja ja mandariineja, tsekattiin uimaranta ja kuunneltiin karibialaista rummutusta. Se liittyi lähestyvään laskiaiskarnevaaliin, joka on täällä päin suuri juttu ja jota varten saa koulustakin kolme päivää lomaa! Marie-Ena tuntuu olevan liikuttavan huolissaan siitä, että mulla on aktiviteetteja, etten joudu yksin istumaan talossa. No ei pelkoa, varsinaisesti. Toissa päivänä se epäili, että tylsistyn kuoliaaksi kun ei nettikään vielä toimi. Muahahaa. Absurdia kyllä, netin toimivuus oli ilmeisesti koko ajan kiinni siitä, että M-E ei ”osannut” kytkeä sitä boksia paikalleen. Näppäränä tyttönä tein sen kymmenessä minuutissa (kertooko se sittenkin piilevästä internetin kaipuustani?), mutta sitten paljastui, että lisäksi olikin vielä joku pieni maksuhäikkä. No, joka tapauksessa siinä syy miksi blogi on ollut päivittämättä.

First impressions

Ensimmäisenä iltana auton ikkunasta näkyi lähinnä valoja ja valtatie. Perillä majapaikassani sain valita huoneeni vapaana olevista. (Yllätys, asunkin tässä hervottoman kokoisessa talossa näin alkuun yksin, ensi viikolla kuulema tulee lisää porukkaa.) Koska näkymät siinä vaiheessa iltaa olivat jokaisesta ikkunasta samat, pelkkää mustaa, päädyin kulmahuoneeseen (nimeltään Borneo), jossa oli kaksi ikkunaa yhden sijaan. Double chances. Elämääni läheltä seuranneet tietävät, että päivänvalo on kaikki kaikessa. Sänkyyn kaatui pitkästä lennosta uupunut nainen, jonka unta eivät edes ikkunan takana aivan hemmetin kovaa huutavat sirkat häirinneet.

Seuraavana aamuna oli alun perin tarkoitus mennä yliopistolle tapaamaan kv-yhdyshenkilöä, mutta erinäisten henkilölogististen sattumien summana päätin tehdä radikaalin liikkeen ja soittaa ensimmäisen ranskankielisen puheluni. Sori, tänään ei pysty. Sen sijaan järjestelin omaisuuteni kaappeihin ja söin aamupalaa. Lounastauollaan Marie-Ena tuli tsekkaamaan onko kaikki hyvin, käytti ruokakaupassa ja näytti miten lähimmälle biitsille pääsee. Arvannette loppupäivän ohjelman.

Ensimmäiseen päivään mahtuikin jo paljon yllätyksiä. Paistoin muun muassa elämäni ensimmäistä kertaa kananmunat kattilassa, koska talon paistinpannun pinnoite oli niin jäävässä kunnossa, että se olisi valehtelematta päätynyt lastuina lautaselleni. Toimintoa hankaloitti myös rasvan puute. Onneksi pääsin iltapäivällä sinne kauppaan todetakseni, että lähikaupastani saa Möet & Chandonia ja Taittingeria kylmäkaapista. Myös eläviä hummereita-tai-mitä-lie lillui altaassa. En ostanut edellä mainittuja. On muuten aina yhtä jännittävää mennä vieraassa maassa ruokakauppaan – kaikki purkit pitää pyöritellä käsissään kun ei ole mitään hajua mitä ne on.

Iltapäivällä matkalla rannalle kohtasin lehmän. Niitä laiduntaa tässä lähellä itse asiassa enemmänkin. Muu paikallinen fauna pysytteli piilossa, vaikka menomatkalla olin vakuuttunut, että jostain oksasta mätkähtää eteeni polulle käärme. Guadeloupen metsissä asustaa myös kohtuullisen katu-uskottavan näköisiä isoja liskoja-tai-mitä-lie, mutta niilläkin taisi olla päiväuniaika. Illalla huoneeseeni tosin pyrki ruipelo gekko, mikä havahdutti minut noudattamaan normaaleja gekkonestotoimenpiteitä. Hennan on pakko nauraa tälle. :)

Katsokaapa miten vekkuli patonki! Myös "suomalaisia" avokadoja tuplasti suuremmat paikalliset avokadot  jaksavat ilahduttaa. :)

Mikä se taas oli se paikka mihin sä meet?

Guadeloupe, tämä Guacamolen ja Cantaloupen risteytys, ei sanonut juuri kellekään mitään kun kerroin vaihtokohteestani. Totta puhuen vain yksi tiesi heti mistä puhutaan. Lopulta kerroin vain lähteväni Karibialle ja/tai Ranskaan.

Kaboom! Guadeloupe on nimittäin siinä mielessä jännä paikka, että se on Ranskaa. Samalla tavalla kuin Pariisi tai Korsika ovat Ranskaa. Ja koska se on Ranskaa, se on EU-aluetta. Ja koska se on EU-aluetta, käytössä ovat eurot. Silti perhosen mallinen saareni sijaitsee 7000km EU:n läntisimmältä rannalta länteen.

Guadeloupe ei kuitenkaan ole ainoa kummajainen, sillä Ranskan valtioon kuuluu viisi merten takaista departtementtia (departement d'outre mer, näppärimmät huomannevat termin ja blogini nimen välisen yhteyden ja sanaleikin). Tällä suunnalla sijaitsevat Guadeloupen lisäksi Martinique ja Ranskan Guyana, Afrikan itärannalla Madagaskarin lähistöllä puolestaan Mayotte ja Réunion. Manner-Ranskan eli Hexagonin ja merten takaisten departtementtien historia on kolonialismin sävyttämä, mistä syystä täällä kuulemani mukaan vieläkin katsotaan mannerranskalaisia vähän pahasti. Onneksi en puhu täydellistä ranskaa! :D Saarelle saapuvat uristit tulevat pääsosin mannerranskasta, jote kummankaan osapuolen ei ole tarvinnut opetella muita kieliä. Täällä on siis TODELLA ranskankielistä. Kysynkin vaan, että missä ovat Suomen entiset siirtomaat, jonne voisi lähteä talvea pakoon?

Guadeloupeenkin kuuluu useampia saaria suurimpien ollen Basse-Terre ja Grande-Terre. Jännä kyllä, Grande-Terre on näistä nimestään huolimatta pienempi. Asukkaita on noin 400 000, mikä on saman verran kuin Islannissa. Pinta-alaa täällä on kuitenkin 60 kertaa vähemmän. Siitä huolimatta elämä ilman omaa autoa on kuulema tuskallista, koska julkinen liikenne on aika huonosti organisoitua.

Atlantin yli

Itäisin piste, missä olen ikinä ollut taitaa olla Vietnamin Hanoi. Maailmani läntisin kolkka saavutettiin tänään: Pointe-à-Pitre. Se vaati muun muassa 8h 5min lentämistä sekä mielensä pahoittamista ihmisten puuttellisista matkustustiadoista.

Ensinnäkin. Ihan nätisti ranskaksi pyysin check innissä, että voisiko setä antaa mulle ikkunapaikan. Selitystä en ymmärtänyt mutta pääasia tuli selväksi, meni jo. No, onneksi pääsin sentään koneen reunapaikoille enkä siihen keskikonsoliin. Vieruskaverini molemmilla puolilla olivat ihan kelvollisia, mutta mielestäni kyllä ikkunapaikan saavat ihmiset tulisi velvoittaa katselemaan ikkunasta ulos aina kun siellä tapahtuu mitään vähänkään mielenkiintoista. Erityisen kiellettyä pitäisi olla sen luukun vetäminen kiinni. Nytkin jäi hieno auringon lasku kuvaamatta.

Matkatavaroiden nouto on toinen ikuinen murheen kryyni. Onko ihan oikeasti PAKKO tunkea sen liukuhihnan viereen ja änkeä siihen vielä se puoliso ja kärrykin? Kun se sujuis todella paljon kätevämmin jos ihmiset tarkkailisivat sitä hihnaa kolmen metrkin päästä ja siirtyisivät hihnan viereen vasta sitten kun oma laukku on tulossa holleille. Mutta ei, se ei onnistu koskaan, missään. Pistää miettimään oonko mä vaan poikkeuksellisen älykäs matkalaukun noutaja?

Mutta onneks mulla on keinoni harmittaa takas. Erityisruokavalioihmisenä saan nimittäin ruoat lennolla aina ekana. Tämän päivän jumbojetissä söin varmaan tuntia ennen mun vieruskavereita, muahahaa. Vaikka on se ehkä vähän noloa. Tosin kivaa silloin jos on nälkä.

Viimeinen bonari oli tietysti se, että se ihminen, jonka piti hakea mut kentältä, oli vähän niinkuin unohtanut että mä tuun tänään. Että tervetuloa vaan. Ensin pyörin siellä kentällä hädissäni etsien jotakuta, jonka lapussa lukis mun nimi. Ei löytynyt. Sitten aloin penkoa omaisuuttani ja etsiä sitä pientä lappua, johon olin kirjoittanut ohjeet siitä mitä suuntanumeroita pitää näpytellä kun soittaa Guadeloupelaiseen numeroon. No ei löytynyt sitäkään. Olen aika varma, että se on Hyvinkäällä mun tietokoneen vieressä vaaleanpunaiselle post it -lapulle tekstattuna. Lopulta vaan pokkana soitin siihen numeroon lisäämättä mitään ja kappas, sehän toimikin ihan sillain vaan! 25 minuutin päästä kyyti saapui.

Ja nyt se alkaa!

Sen saat mistä luovut?

Siirtymä Orlyyn oli huomattavasti helpompi kuin sunnuntainen sekoiluni CDG:lta Gif-sur-Yvetteen. Sainpa vielä odottamattoman autokyydinkin juna-asemalle, mutta sitten taas sattui ja tapahtui. Buhuu, itken vieläkin ystävältäni Sinalta kauan sitten lahjaksi saatuja kynsisaksia, jotka jäivät Orlyn lentokentän turvatarkastuksen haaviin. Selitys: Euroopan sisäisillä lennoilla voi olla mukana sakset, joiden terä on maksimissaan 6cm pitkä. Kaukolennoilla ei voi. En tiennyt. Olisin ihan hyvin voinut laittaa ne ruumaan menevään matkalaukkuun, jos olisin tajunnut pelata varman päälle. Voihan pökäle. Harmittaa ihan oikeesti, ne oli maailman parhaat kynsisakset! Fiskarsit häviää niille mennen tullen.

Toinen itku meinasi tulla kun jouduin hylkäämään takkini. Se huono puoli Pariisin stopissa oli, että se loi tarpeen talvitamineille. Viime tammikuun Varsovan keikasta jotain oppineena varustauduin Pariisin sääoloihin hyvin, mutta talvikamojen roudaaminen trooppiselle saarelle olisi lähennellyt tyhmyyttä. Potentiaaliset vaihtoehdot olivat lähinnä 1) jättää talvikamat Mattille ja hakea ne takaisin heinäkuussa 2) ottaa ne saarelle mukaan ja lähettää ne takaisin Suomeen piakkoin saarelle saapuvan varakummitätini matkalaukussa 3) ottaa päälleen mahdollisimman huonokuntoiset vaatteet, jotka voisi hylätä Pariisista lähtiessä. Tai ostaa UFFista parilla eurolla toppatakki, joka kokisi saman kohtalon. Päädyin kolmanteen vaihtoehtoon ja omaan vaatevarastoon. Nyyh.

Farkuista luopumisen tuska ei ole ollut ylitsevuotava, sillä vaikka ne aikanaan olivat lempifarkkuni (ja siksi niin sinnikkäästi korjaamalla koossa pidetyt), myönnän niiden olleen hajoamispisteessä. Niistä tuskin on iloa sillekään, joka ne Pointe-à-Pitren lentokentän vessasta löysi. Eikä vähiten sääolojen takia. Mutta vanhan mustan villakangastakin hylkääminen sattui. Niin, Suomessa en varmaan olisi sitä enää käyttänyt, mutta silti. Äiti ompeli siihen viimeisenä iltana ennen lähtöä vielä pari nappiakin irronneiden tilalle, mutta sinne se jäi, Orlyn portin 40A viereisen free wifi -tilan tuolille yksin. Kävin kurkkimassa vielä ennen koneeseen nousua oliko joku jo poiminut sen talteen. Ei ollut, mutta oli nostanut pöydälle kauniisti esille. Snif. Toivottavasti se löytää hyvän kodin.

Elämäni matkalaukuissa. Näyttää vähältä, mutta painaa 30kg.

Pariisin paloja 13.-16.1.

Suomesta käsin Guadeloupelle ei pääse suoralla lennolla, vaan se vaatii yhden lentokoneen ja yhden lentokentän vaihdon. Näppäriten tämä käy Pariisissa. Alusta asti oli kuitenkin selvää, että stoppaisin kaupungiin hieman pidemmäksi aikaa. Koska kosmopoliitti ystäväni Matt asuu tätä nykyä Pariisissa, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja tuppauduin yökylään. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset ja kierreltyä ympäriinsä jonkun melkein paikallisen kanssa. Toisinaan tunsin oloni jopa niin kotoisaksi, että puhuin Mattille epähuomiossa muina naisina suomea. :D Visiitilläni oli toki myös pedagoginen piilomerkitys. Hassua kyllä, en ole oleillut ranskankielisessä maassa sitten sen jälkeen, kun olen alkanut opiskella ranskaa. Ajattelin, että kolmen päivän kielikylpy saattaisi helpottaa siirtymääni saarelle, jossa ranskaa kaiken lisäksi väännetään vekkulilla (lue: täysin käsittämättömällä) murteella.

Lupasin selviytyä Mattin kämpille itsekseni, sillä onhan tässä elämässäni nyt sentään muutamissa suurkaupungeissa onnistuttu navigoimaan kohtuullisen onnistuneesti. Dream on. Luonnollisesti juuri se junalinja (RER B = ”errööerbe”), jolla Charles de Gaullelta olisi yhdellä vaihdolla selvitty oikeaan paikkaan, oli huoltokatkossa kyseisenä sunnuntaina. Korvaavaksi kulkumuodoksi oli järjestetty bussi, joka vei sen verran väärään paikkaan, että Chatelet'n valtavalle asemalle päästäkseen oli mentävä muutama pysäkin väli metrolla. Ikäväkseni pariisilaisilla metroasemilla ei juurikaan ole kuultu hisseistä, joten matkalaukkujeni (22,6kg + 10kg) roudailu kävi päivän kuntosaliharjoituksesta. Seikkailuni todisti jälleen kerran sen, että pyörillä kulkevat matkalaukut ovat NIIN epäkäytännöllisiä!! Reput rulez. No, joka tapauksessa ystävä löytyi ja elämä hymyili.

Pakko muuten kertoa tuosta bussimatkasta vielä sen verran, että kesken matkan käännyimme jollekin sivukadulla suorittamaan kuskin vaihdon. Suomalaisesta tyylistä poiketen ”uuden” kuskin astuessa sisään uusi ja ”vanha” kuljettaja kättelivät ja vaihtoivat kuulumiset, mutta sen jälkeen matkustajat(!) toivottivat kovat ääneen vanhalle kuskille mukavat päivän jatkot ja toivottivat uudelle kuskille hyvää päivää. Kuski luonnollisesti nyökkäsi tervehtien matkustajia ennen kuin sujahti omalle paikalleen ratin taakse. Näin Ranskassa. Ja tiesittekö muuten, että Ranskassa on enemmän eri omenalajikkeita kuin juustoja? En minäkään. Lisäksi Pariisissa on astunut voimaan laki, jonka mukaan leipomoyrittäjä (boulangerie) ei voi pitää lomaa, ellei pysty takaamaan, että korvaava leipomo löytyy maksimissaan 200 metrin päästä.

Pariisituristeilua suoritettiin sekä yksin että pareittain. Olen käynyt reililläni Pariisissa vuonna 2005, mutta niinä kahtena päivänä ei ihan hirveästi ehditty. Nyt yritin paikkailla aukkoja sivistyksessäni. Sunnuntai kului Mattin kodin lähialueilla. Maanantaina Mattin ollessa töissä tsekkasin Eiffelin, Montmartren ja Arch de Triumph'n lähiympäristön, mutta illalla kävimme tiibetiläisessä ravintolassa Mattin kollegan kanssa. Tiistain uhrasimme alueen 16. ( 16ere arrondissement) tarkasteluun, Monet -museoon ja St.Germain'in ympäristöön. Kulinaristisesti merkittävintä oli ehkä elämäni ensimmäisten macaronien maistelu. Hieman epäilyttävän ulkomuotonsa lisäksi ne tosin myös maistuivat mielestäni hieman epäilyttäviltä. Sori vaan te kaikki macaron -fanit.

Entä kannattiko stoppi? Mielestäni kyllä. Ekat kaksi päivää olin kielelliseti aika sumussa ja solmussa. Ranskan kieli ympärillä kuulosti kyllä tutulta, mutta hyvin vähästä voin väittää saaneeni selvää. Kahtena vikana päivänä osasin jo letkeämmin kommunikoida ja reagoida tilanteissa, joissa toiminnan kaava oli jokseenkin ennalta arvattava. Myös keskiviikon keskustelu Mattin ihastuttavan 85-vuotiaan land ladyn kanssa sujui paljon paremmin kuin maanantaina, jolloin mummeli yllätti minut yrittäessäni hiipiä talosta ulos. Erikoinen tapaus siinäkin mielessä, että rouva puhui myös näppärästi englantia ja dataili mac -tietokoneellaan. ;)

But the show must go on. Siispä hei hei luminen(!) Pariisi, nähdään taas heinäkuussa!

Alku

Unelma ei ollut uusi. Olin haaveillut vaihtoon lähtemisestä jo kauan, metrisessä ajassa mitattuna ainakin kymmenen vuotta. Jotenkin asiat eivät vain olleet loksahtaneet paikoilleen aiemmin. Joensuusta en ehtinyt mihinkään, sillä opiskelin aktiivisesti vain vuoden. Lahtelaisessa ammattimatalakoulussani opiskelijavaihto puolestaan nähtiin lähinnä uhkana, ei mahdollisuutena, joten vaihtopaikatkin olivat lähes olemattomat. Kauppakorkean hakupapereita täyttäessäni tunnustan tarkistaneeni kohdeyliopistojeni vaihtoyliopistojen tarjonnan, sillä tiesin, että haluan mennä.

Kun lähtö oli lähempänä kuin koskaan aiemmin, vuosien odotuksen riivaamana päätin helmikuussa hakuvaiheessa valita luettelosta ”övereimmän” löytämäni kohteen. Ikään kuin korvaukseksi. Loppukamppailu käytiin Tansanian Sansibarin ja Guadeloupen välillä. Huhtikuussa tiesin minne olen lähdössä.

Ajatus lähtemisestä oli erilainen kuin itse lähteminen. Ajatus oli kevyt, viipyilevä unelma, joka vielä toteutumattomana häämötti jossain kaukana edessä. Ajatus lähtemisestä sai hymyilemään. Tietenkin. Seuraava vaihe kuitenkin yllätti. Kolme päivää ennen lähtöä ajatus muuttui tunteeksi. Painavaksi, kuristavaksi tunteeksi, joka ei jättänyt rauhaan. Itkin. Tuntui, että elämä sellaisena kuin se tähän asti oli ollut jotenkin loppuisi. Lakkaisi olemasta. Ja ajatus lopullisuudestahan pysäyttää.Onneksi lähipiiristäni löytyi viisautta kertoa, että se kuului asiaan.

Lähtöaamuna mieli oli jo kevyt. Ajomatka ja aamuinen Helsinki-Vantaa eivät tuntuneet oikein miltään, ehkä siksi, että olin loppuvuodesta oleillut siellä kerraan kuussa. Sitä paitsi, Pariisiinhan tässä oltiin ensin menossa, kuten näköjään myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet. Muutama päivä eurooppalaisessa pääkaupungissa kuluisi nopeasti, kun ei tarvitse istua kokouksissa. Lentokoneessa vihdoin hymyilytti. Arm doors and cross check. Ennen pilvien päälle katoamista kurkistin lentokoneen ikkunasta viimeistä kertaa lumen verhoamaa kotimaata.