Alku

Unelma ei ollut uusi. Olin haaveillut vaihtoon lähtemisestä jo kauan, metrisessä ajassa mitattuna ainakin kymmenen vuotta. Jotenkin asiat eivät vain olleet loksahtaneet paikoilleen aiemmin. Joensuusta en ehtinyt mihinkään, sillä opiskelin aktiivisesti vain vuoden. Lahtelaisessa ammattimatalakoulussani opiskelijavaihto puolestaan nähtiin lähinnä uhkana, ei mahdollisuutena, joten vaihtopaikatkin olivat lähes olemattomat. Kauppakorkean hakupapereita täyttäessäni tunnustan tarkistaneeni kohdeyliopistojeni vaihtoyliopistojen tarjonnan, sillä tiesin, että haluan mennä.

Kun lähtö oli lähempänä kuin koskaan aiemmin, vuosien odotuksen riivaamana päätin helmikuussa hakuvaiheessa valita luettelosta ”övereimmän” löytämäni kohteen. Ikään kuin korvaukseksi. Loppukamppailu käytiin Tansanian Sansibarin ja Guadeloupen välillä. Huhtikuussa tiesin minne olen lähdössä.

Ajatus lähtemisestä oli erilainen kuin itse lähteminen. Ajatus oli kevyt, viipyilevä unelma, joka vielä toteutumattomana häämötti jossain kaukana edessä. Ajatus lähtemisestä sai hymyilemään. Tietenkin. Seuraava vaihe kuitenkin yllätti. Kolme päivää ennen lähtöä ajatus muuttui tunteeksi. Painavaksi, kuristavaksi tunteeksi, joka ei jättänyt rauhaan. Itkin. Tuntui, että elämä sellaisena kuin se tähän asti oli ollut jotenkin loppuisi. Lakkaisi olemasta. Ja ajatus lopullisuudestahan pysäyttää.Onneksi lähipiiristäni löytyi viisautta kertoa, että se kuului asiaan.

Lähtöaamuna mieli oli jo kevyt. Ajomatka ja aamuinen Helsinki-Vantaa eivät tuntuneet oikein miltään, ehkä siksi, että olin loppuvuodesta oleillut siellä kerraan kuussa. Sitä paitsi, Pariisiinhan tässä oltiin ensin menossa, kuten näköjään myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenet. Muutama päivä eurooppalaisessa pääkaupungissa kuluisi nopeasti, kun ei tarvitse istua kokouksissa. Lentokoneessa vihdoin hymyilytti. Arm doors and cross check. Ennen pilvien päälle katoamista kurkistin lentokoneen ikkunasta viimeistä kertaa lumen verhoamaa kotimaata.