En ole koskaan pitänyt
itseäni mitenkään erityisen nettiaddiktoituneena ihmisenä. Netti
on ollut luonnollinen, joskin olennainen, osa jokapäiväistä
elämääni sähköposteineen, facebookkeineen ja tiedonhakuineen.
Suhtauduin mielestäni myös hyvin lungisti nettiyhteyden
puuttumiseen talolla. Ajatus siitä, että se oli tuloillaan riitti
(varsinkin kun ulkona paistoi aurinko ja rannalle pääsi kymmenessä
minuutissa). Internet taisi kuitenkin osoittautua ensimmäiseksi
oppitunnikseni karibialaisesta tavasta hoitaa asioita.
Siitä lähtien kun
saavuin, netin on pitänyt alkaa toimia kahden päivän päästä. Ja
näiden kahden päivän jälkeen taas kahden päivän päästä, tai
maanantaina, koska viikonloppuna asiat eivät tietenkään etene.
Tein parhaani asian edistämiseksi, mutta tällä kertaa se ei
riittänyt. En ihan vieläkään tiedä mistä homma todellisuudessa
kiikastaa.
Anyways, kun boksi lähti
takaisin palveluntarjoajalle, epäusko valtasi mieleni. Nöyrryin ja
pyysin Marie-Enalta, josko voisin tulla lauantaina hänen
toimistolleen tsekkaamaan mailit ja päivittämään blogin. Nikolaï
oli tehnyt niin torstaina, kolmantena päivänään. Itse selvisin
puolitoista viikkoa. Se taitaa muuten olla pisin aikani ilman nettiä
ainakin kolmeen vuoteen. Jopa vuosi sitten Vietnamissa taisimme käydä
netissä vähintään kerran viikossa.
Kummallisinta oli se,
että vaikka halusin vain nopeahkosti tsekata pari juttua,
toimistolla meni useampi tunti. Siksi netin pitäisi nimenomaan olla
osa jokapäiväistä elämää, ettei tule ahmimisreaktiota.
Suomalaisille tyypillisesti podin koko tuon ajan huonoa omaatuntoa
siitä, että olen koneella, vaikka ulkona on kirkas ja kaunis päivä.
Nikolaï ja varsinkin Marie-Ena nauroivat päin naamaani sanottuani
tämän ääneen. ”You know, it's not going anywhere. The sun.”
Niin. Tiedän, mutten vieläkään usko.
Edit: Sekä internet-että kuvankäsittelyongelmat jatkuvat. Siksi kuvattomia posteja ja postaussumia. Je m'excuse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti