Ameriikan maalla

Onneksi koneemme pääsi onnellisesti perille eikä uusia opittuja taitoja tarvinnut testata tositilanteessa. Juuri ennen laskeutumista lentokoneen ikkunasta näkyi pitkä veden ylitse kulkeva silta, jonka molemmin puolin liehui Yhdysvaltojen lippuja. Maasta ei voinut erehtyä, tämä oli televisiosta tuttua Amerikkaa. Itse kentällä sen paremmin kuin pääkaupunki San Juanin vanhassa keskustassakaan amerikkalaisuus ei kuitenkaan näkynyt siinä määrin kuin olin pelännyt. En nimittäin ole koskaan tuntenut matkustusmielessä suurta halua Yhdysvaltoja kohtaan, New Yorkia lukuun ottamatta. Paikalliset puhuivat keskenään espanjaa, mutta palvelua sai kaikkialla myös englanniksi. Hurautimme taksilla lentokentältä hostelliimme, sillä kohtaamamme paikallinen nainen kertoi, että bussilla kulkeminen vaatisi kaksi vaihtoa ja noin kolme tuntia. No thanks, mieluummin käyttäisimme ajan kaupunkiin tutustuen.

Posada -niminen hostellimme oli hullun hyvällä paikalla ihan vanhan kaupungin ytimessä keskellä säpinää, ravintoloita ja kauniita taloja. Olimme haltioissamme kaupunkimeiningeistä, sillä Guadeloupella sellaista ei ollut olemassa. Sää pysytteli pilvisenä ja vähän sateisena pari ensimmäistä päivää, kun kiertelimme lähiympäristöämme tutustuen vanhohin linnakkeisiin, vanhaa kaupunkia ympäröivään muuriin, kauppoihin, gallerioihin ja ravintoloihin. Jäimme suustamme kiinni San Juanin portin vartijan kanssa, joka suositteli meille hyviä ruokapaikkoja ja kertoi, mitä meidän ehdottomasti pitäisi vierailumme aikana kokeilla. Kröhöm, aamupalanhan olimme nauttineet Starbucksissa.. Ensimmäisenä iltana päädyimme nälissämme halvahkoon turkkilaiseen, jonka ruoka oli kuitenkin oikein maukasta. Tokana iltana menimme vartijan suosituksesta Raices -nimiseen ravintolaan, joka oli konseptiravintola viimeiseen piiruun tarjoilijoiden asuja, sisustusta ja tarjoiluastioita myöten. Jos ikinä päädyt Puerto Ricoon, mene! Elisa söi Mofongoa, siitä banaanin kaltaisesta vihanneksesta tehtyä perunamuusintapaista juttua lihan kera, minun eteeni kannettiin katkarapuja ja mahi mahi -kalaa kreolikastikkeessa. Delicious! Lisäksi sangria oli ehkä maailman parasta. Kyllä ”kodittoman” kelpaa!

Bongaa risteilijä!

Minä a.k.a "Atuli" kera kaakaon.

Tämä ei ole kirkko, vaan kahden hengen huoneemme.

Raamattuna luonnollisesti oppaani Lonely Planet. ;)

Tarkkaa hommaa tää ruokalistan tutkiminen! :D

Mofongo etualalla, mahi mahi takana. Njam!

Vain yhden sämpylän tähden

Juuri ennen lähtöä maanantaina 20.5. pakkasimme kotimme kasaan ja menimme viimeiseksi yöksi yöpymään Annikan ja Petran luokse. Mimmit pitänevät asuntonsa heinäkuun loppuun asti, sillä molemmat jäävät Guadeloupelle harjoitteluun kesä-heinäkuussa. Aamulla (liian) aikaisin kellonsoittoon herättyämme raahustimme kadulle odottamaan kuljetusta kentälle. Automme jäi matkan ajaksi Nikolaïlle, jonka äiti on käymässä saarella.

Vartin päästä seisomme sitten Pointe-à-Pitren kentällä panikoiden, sillä emme löytäneet lentoamme lähtevien lentojen listalta. Eihän se nyt oikeasti lähde jostain toiselta kentältä, kuten halpayhtiöt yleensä? Onneksi asia selvisi ja olimme ihan oikeassa paikassa. Seuraavaksi sydämentykytyksiä aiheutti ESTAn puutteellinen zip code. Amerikkaan matkuessaan täytyy siis täyttää viimeistän 72 tuntia ennen lähtöä ESTA, eräänlainen hakemus maahan pääsemiseksi. Lysti kustantaa 14$. Verkkolomakkeessa kysytään osoitetta – olimme keksineet sen. Verkkolomakkeessa ei kysytä zip codea. Lentokentällä sitä kysyttäessa katsoimme toisiimme ja mietimme, pitäisikö keksiä joku kiva numeroyhdistelmä. Lopulta vain sanoimme, ettemme tiedä.

Emme selvinneet suoralla lennolla, vaan matkassamme oli mutka Dominicalle. Olimme laskeneet nauttivamme aamupalan Dominican kentän vaihtoaulassa vajaan kahden tunnin vaihtomme aikana, koska Guadeloupelta emme olleet saaneet muuta aamupalaa kuin Ritter -suklaata, mutta ylläriylläri, Dominicallapa ei ollut edes automaattia, mistä olisi saanut suklaapatukan. Tai vettä. Siispä kävimme kostein silmin vähän itkemässä vartijalle, että mitäs nyt tehdään? Erikoisluvalla me ja joku kolmas saimme sitten luvan poiketa kanttiiniin. Meitä lähti saattamaan vartija, joka johdatti meidät passintarkastusjonoon. Saimme käteemme maahantulopaperit ja kynät. Ei voi olla totta? Alkoi vahvasti näyttää siltä, että meidän on virallisesti kirjauduttava maahan saadaksemme kahvia. Kysyimme myös varmuuden vuoksi, joudummeko maksamaan ”maastapoistumisveron” kuten edelliskerralla. Kuulema ei. Siitäkös ilo repesi. Hihitellen täytimme matkamme tarkoitukseksi ”vacation” (loma) ja majoitusratkaisua kysyttäessä vedimme Bed & Breakfast -kohdasta sängyn yli. Matkan tarkoitus ­- aamupala! Passintarkastaja hymyili nähdessään paperimme ja toivotti hyvää ruokahalua!

Loppujen lopuksi koko vaihtoaikamme meni tähän aamupalaruljanssiin passintarkastuksineen ja turvatarkastuksineen. Urpointa oli se, että juuri kun Elisa oli saanut kahvinsa ja ajattelimme siirtyä lähtöaulaan, koska lähtöaika jo häämötti, kahvia ei tietenkään saanut viedä turvatarkastuksesta läpi. Buuuh. Kiireessä nautittu kuuma kahvi, miten nautinnollisesta! Onneksi sämpylät sai muiluttaa mukanaan. Ja olipahan muuten aivan järisyttävän hyvät sämpylät! Hauskinta oli se, että minulle oli edellisreissulta jäänyt ylimääräisiä itä-Karibian dollareita, jotka nyt tuhlasin eväisiini.

Vähän ennen lähtöä taivas repesi ja vettä tuli kaatamalla. Henkilökunta jakeli matkustajille sadeviittoja, joiden turvin kipittää koneeseen. Sitä ennen oma matkalaukkunsa piti tunnistaa pienestä kasasta ulkona katoksen alla. Huvittavaa, mutta nyt ainakin tiesimme, että laukut ovat tulossa samaan osoitteeseen. Uutta jännitystä tuli kuitenkin siitä, että sijoitimme ahterimme ainoaan jäljellä olevaan kahden penkin paikkaan, joka oli tietysti hätäuloskäynnin kohdalla. Jouduimme siis opettelemaan miten hätäuloskäynti avataan ja missä tilanteessa se avataan. Huu!

Syvän meren kala

Hups, on näköjään tässä tohinassa jäänyt kokonaan blogin puolella raportoimatta eräs merkittävä tapahtuma, nimittäin ensimmäinen avomerisukellukseni! Allasharjoittelu saatiin siis vihdoin päätökseen ja pääsin ilmoittautumaan ensimmäiselle sukellusreissulle. Tärkeät tiedot ovat a) päivämäärä 4.5. b) kesto 43 minuuttia ja c) syvyys 16 metriä. Erityisesti viimeinen hämmentää. Ajattelin, että aloittelijat viedään maksimissaan kymmeneen metriin ensimmäisellä kerralle, mutta täällä ei vissiin ole niin tarkkaa. Pohjaan vaan!

Päästyäni veden varaan, mikä ei painavissa sukelluskamoissa laivan kannelta mahdollisimman pitkällä loikalla hypäten ollut ihan helppoa, vähän panikoin kun edellisestä harjoituskerrasta oli aikaa. Mutta sitten helpotti. Vajotessa piti vaan muistaa poksauttaa korvat aina kun siltä tuntuu, eli parin metrin välein ja lopulta hiekka pössähti räpylöiden alla. Hullumpaa kuin katsella ympärillä lipuvia kaloja oli tajuta, että täällä sitä nyt ollaan, meren pohjassa. Ensin tehtiin ryhmässä jotain harjoituksia, kuten maskin puhdistusharjoitus, jossa maski pitää ottaa pois kasvoilta, laittaa sitten takaisin ja puhaltaa nenällä sen sisälle tullut vesi pois. Inhoan sitä ku merivesi menee nenään, mutta selvisin. Sitten vaan räpylöitiin ympäriinsä ja aina välillä oppaamme kaivoi jonkun kiven takaa vesihämäkin tai muita olioita, joita sai sitten pidellä käsissään tai ottaa kuvia. Vedenalaiskamerani jäi veneeseen, koska sen maksimikäyttösyvyys on kahdeksan metriä. Lisäksi ajattelin, että ehkä näin ensimmäisellä kerralla riittää ihan vaan sukelluslaitteistoon keskiyttyminen.

Sukelluksen päätteeksi sain hienon vihkon, mihin pitää merkitä aina nuo tärkeät tiedot sekä lisäksi voi kirjoittaa havaintojaan vedessä. Tällä kertaa hienoimpia olivat merikilpikonna, jännittävän näköiset näköiset vaasinmuotoiset koralliruukut ja eväkäs kala, joita olin nähnyt akvaariossa.

Hyps, saarelta toiselle

Terkut Puerto Ricosta! Lähdettiin Elisan kanssa lomalle kun löydettiin halvahkot lennot. Blogipostauksia ei ole kuulunut, koska majoitus on ollut vähän mitä sattuu ja koska on touhuttu kaikkea muuta. Onneksi sain nyt kuitenkin toissa viikonlopun reissukokemukset kertoiltua, joten teillä on jotain lukemista.

Meitä yritettiin muiden vaihtareiden taholta houkutella Les Saintes nimisille saarille jo maaliskuussa, mutta koska olimme Elisan kanssa vasta palanneet Dominicalta, halusimme chillata viikonlopun kotioloissa ja vähän opiskella. Lisäksi seuraavana viikonloppuna olin lähdössä pääsiäisreissulleni, joten sillä erää pyhät saaret jäivät kokematta. Sittemmin olemme yrittäneet organisoida itseämme kohteeseen jo pariinkin otteeseen, mutta suunnitelmat ovat aina kaatuneet joko säähän (täällä on edelleen jokin kumma etukäteissadekausi meneillään) tai muihin muuttuviin tekijöihin. Viime perjantaina sitten repäisimme ja lähdimme matkaan, kun Ramikin oli pyytänyt töistä vapaata reissua varten. Herätyskello pirahti aamulla kuudelta ja 45 minuutin päästä olimme koko ”perheen” voimin pakkautuneina Ramin autoon. On y va!

Les Saintes on kolmentoista pikkusaaren muodostama ryhmittymä Bassen Terren alapuolella. Lautta kuljettaa Trois Riviéren kaupungista väkeä päivittäin saarille parin kympin hintaan ees ja taas matkan kestäessä hieman reilut kolmekymmentä minuuttia. Emme olleet varanneet lippuja etukäteen, mutta onneksemme homma hoitui aamullakin. Matka taittui nopsaan, aallot keikuttivat kohtalaisesti, mutta istuskelin Felixin kanssa keulassa siitä huolimatta. Muut pojat eivät olleet yhtä hyvässä hapessa: Nikolaï nukkui tenttien päättymisestä aiheutunutta väsymystään pois lautan lattialla ja Rami turvautui oksennuspussiin. Harmi, olin nimittäin pakannut mukaan matkapahoinvointilääkkeet, mutta en ollut tajunnut tarjota niitä muille.

Seuraavaksi haasteeksi osoittautui sopivien menopelien etsiminen. Saarella ei ole julkista liikennettä, mutta vaikka saari on todella pieni, käveleminen paikasta toiseen reppu selässä ei silti houkuttanut. Noin viidennen putiikin kohdalla onnisti ja saimme neuvoteltua itsellemme skootterit. Prätkäjengi jee! Hauskinta tässä oli se, että Nikolaïlla ja Felixillä ei ole ajokortteja ja Nikolaï ei ollut koskaan edes ajanut millään kaksipyöräisellä moottoroiduilla menopelillä. Se avuton ja epätoivoinen ilme ”Tuuli mistä tää menee päälle” -repliikin kanssa oli jotain sanoinkuvailematonta. Buahahaa. Pojat olivat kotoa lähdettäessä naureskellee tyttöjen isohkoille repuille, mutta miten kävikään heti alkuunsa? Läppärilaukulla yön yli kestävälle reissulle lähtenyt Rami pyysi heti kättelyssä, jos saisi laittaa käsissään kantamasa räpylät reppuuni. Teki mieli kieltäytyä, mutta suostuin. Sitten Suomitytöt heittivät isot säkkinsä selkäänsä, käynnistivät skootterit ja johdattivat retkueen saaren vastakkaiseen kärkeen. Poikien ilmeet olivat vähän hämmentyneet ja katkerat, kun kurvailimme kuin vanhat tekijät (mehän olemme!) ja koska saimme poikia paremmat skootterit (pyytämättä).

Söpö kaupungintalo.

Joukkueemme hajautui yllättävän nopeasti, kun pojat eivät jaksaneet rantailla puolta tuntia kauempaa. Niinpä pojat lähtivät tutkimusmatkalle ja me jäimme snorklaamaan ja köllöttelemään auringonpaisteeseen. Miksi saarilla on usein parempi sää kuin ”mantereella” eli emäsaari Guadeloupella? Iltapäivän kuluessa kohtasimme pojat sattumalta pariinkin otteeseen: ensin linnoituksella, joka oli sulkeutunut ja johon emme perjantaina suunnitelmasta huolimatta päässeetkään ja toisen kerran upealla palmurannalla, jossa tapoimme aikaa pelaamalla Yatzya. Illan tullen kipitimme tyttöjen kesken syömään chevre -pizzaa kaupungin keskustaan ja keskellä katua sandaalini sanoi itsensä irti. Naps, viimeisetkin varvassandaalin hihnat katkesivat ja jalkine oli käyttökelvoton. Onneksi Elisalla oli kahdet mukana, niin seikkailu jatkui lainakengissä.

Näissä aalloisa oli kiellettyä uida.

Suunnitelma oli alusta alkean nukkua yö rannalla. Tämä mielessä pitäen olimme pakanneet reppuihimme lämmintä taminetta, sadesuojaa ja pehmustetta. Lisäksi koko päivän Terre-de-Hautin rantoja kiertäessämme olimme tutkailleet niitä tulevaa yöpymistä silmällä pitäen ja olimme yksimielisiä tultuamme ”oikeaan” paikkaan. Jouduimme taivuttelemaan pojat omaan valintaamme, sillä ilmeisesti tyttöjen tahtoon suostuminen tuntui olevan partiopojillemme heidän miehisyyttään uhkaavaa. Onnistuimme silti. Perusteemme olivat a) suojainen ranta, jolla molemminpuoliset kalliot vähensivät tuulisuutta tehokkaasti b) puita, joiden suojaan ripustaa riippumattonsa mahdolliselta sateelta suojaan c) yöpymispaikan rakentamiseen vaadittavia tarpeita lähistöllä d) hiljainen ranta, jolle ei sattuisi muita ihmisiä kuljeksimaan (turvallisuus ja nukkumisrauha aspektit) e) maantieteellinen sijainti, aamulla 5 minuutin kävelyllä pääsisimme siirtymään toiselle rannalle, josta voisi ihastella auringonnousua. Illallisen jälkeen vetäydyimme hiljalleen rannallemme, parkkeerasimme skootterimme ja menimme Elisan kanssa virittämään sissimajoituksemme valmiustilaan poikien nautiskellessa rommia vesirajassa.

Kellon herätti ennen viittä ja karkasimme viltit päällämme kävelylle. Pojat nukkuivat eivätkä heränneet. Auringonnousu oli UPEA. Kun tulimme takaisin päätimme mennä torkkumaan vielä hetkeksi ja nousimme lopulta puoli kahdeksan pintaan. Rannassa oli jengiä aamu-uinnilla. Aamun valossa pääsimme perehtymään myös poikien majoitukseen. Tyypit olivat kääntäneet rannalla olleen auringonottotuolin kyljelleen tuulen suojaksi (mutta olivat sijoittaneet sen väärin päin) ja nukkuivat sen takana kaikki kolme lusikassa. Vaatetusta tai muuta tarpeistoa ei hirveästi ollut. Oli kuulema ollut kylmä ja tuulinen yö. Me puolestamme olimme nukkuneet oikein makoisasti puiden katveessa!

Yöpymisrantamme.

Tytöt...

vastaan pojat

Hajauduimme jälleen ja karautimme Elisan kanssa pikaisesti ennen skootterien palautusta tsekkaamaan Napoleonin linnakkeen. Pojat eivät ikinä päässeet perille sillä olivat hassanneet kaiken bensan. Sitten haimme aamupalaa ja päätimme napata lautan Terre-de-Bas'lle, jonne pojat seurasivat mukana. Päristelystä innostuneina turvauduimme jälleen vuokraamoon, mutta tällä erää vuokrasimme vain yhden menopelin: Elisa ajoi ja minä istuin takapenkillä kuvaten. Kävimme snorklaamassa ja näköalapaikalla, mutta vaellusreitit jäivät tällä kertaa kokematta. Ehdimme satamaan ennen poikia ja hetken kuluttua näimme lautan jo lähestyvän. Poikia ei näkynyt missään. Hyppäsimme lauttaan. Noin kymmenen minuuttia ennen lähtö näimme Nikolaïn juoksevan kohti lauttaa. Pojat olivat kuulema lähtenee vaellukselle saaren halki, mutta matka olikin osoittautunut pidemmäksi kuin he olivat ajatelleet. Kun selvisi, että paluulauttamme Saintseiltä Trois-Riviereen oli sama, joka nökötti Terre-de-Bas'n laiturissa ja lähtisi 45 minuutin kuluttua, Nikolaï päätti jäädä odottamaan muita. Me Elisan kanssa irtosimme laiturista tarkoituksenamme nauttia jätskit vielä ennen kotiinpaluuta (henkisesti varauduimme jo toiseen rantayöhön). Myöhempään lauttaan pojat kuitenkin ehtivät ja pääsimme kotiin.

Kokonaisuudessan visiittiä Les Saintes -saarille voi todella lämpimästi suositella. Paikan päällä oli todella kaunista, viihtyisää, monenlaista tekemistä ja useita hyvältä vaikuttavia ravintoloita. Päiväreissukin riittää, mutta kahdeksi tai kolmeksikin päiväksi riittää hyvällä säällä varmasti tekemistä. Onneksi käytiin, ihan huippua! Menee helposti parhaiden vaihdon aikana koettujen juttujen joukkoon.