Vain yhden sämpylän tähden

Juuri ennen lähtöä maanantaina 20.5. pakkasimme kotimme kasaan ja menimme viimeiseksi yöksi yöpymään Annikan ja Petran luokse. Mimmit pitänevät asuntonsa heinäkuun loppuun asti, sillä molemmat jäävät Guadeloupelle harjoitteluun kesä-heinäkuussa. Aamulla (liian) aikaisin kellonsoittoon herättyämme raahustimme kadulle odottamaan kuljetusta kentälle. Automme jäi matkan ajaksi Nikolaïlle, jonka äiti on käymässä saarella.

Vartin päästä seisomme sitten Pointe-à-Pitren kentällä panikoiden, sillä emme löytäneet lentoamme lähtevien lentojen listalta. Eihän se nyt oikeasti lähde jostain toiselta kentältä, kuten halpayhtiöt yleensä? Onneksi asia selvisi ja olimme ihan oikeassa paikassa. Seuraavaksi sydämentykytyksiä aiheutti ESTAn puutteellinen zip code. Amerikkaan matkuessaan täytyy siis täyttää viimeistän 72 tuntia ennen lähtöä ESTA, eräänlainen hakemus maahan pääsemiseksi. Lysti kustantaa 14$. Verkkolomakkeessa kysytään osoitetta – olimme keksineet sen. Verkkolomakkeessa ei kysytä zip codea. Lentokentällä sitä kysyttäessa katsoimme toisiimme ja mietimme, pitäisikö keksiä joku kiva numeroyhdistelmä. Lopulta vain sanoimme, ettemme tiedä.

Emme selvinneet suoralla lennolla, vaan matkassamme oli mutka Dominicalle. Olimme laskeneet nauttivamme aamupalan Dominican kentän vaihtoaulassa vajaan kahden tunnin vaihtomme aikana, koska Guadeloupelta emme olleet saaneet muuta aamupalaa kuin Ritter -suklaata, mutta ylläriylläri, Dominicallapa ei ollut edes automaattia, mistä olisi saanut suklaapatukan. Tai vettä. Siispä kävimme kostein silmin vähän itkemässä vartijalle, että mitäs nyt tehdään? Erikoisluvalla me ja joku kolmas saimme sitten luvan poiketa kanttiiniin. Meitä lähti saattamaan vartija, joka johdatti meidät passintarkastusjonoon. Saimme käteemme maahantulopaperit ja kynät. Ei voi olla totta? Alkoi vahvasti näyttää siltä, että meidän on virallisesti kirjauduttava maahan saadaksemme kahvia. Kysyimme myös varmuuden vuoksi, joudummeko maksamaan ”maastapoistumisveron” kuten edelliskerralla. Kuulema ei. Siitäkös ilo repesi. Hihitellen täytimme matkamme tarkoitukseksi ”vacation” (loma) ja majoitusratkaisua kysyttäessä vedimme Bed & Breakfast -kohdasta sängyn yli. Matkan tarkoitus ­- aamupala! Passintarkastaja hymyili nähdessään paperimme ja toivotti hyvää ruokahalua!

Loppujen lopuksi koko vaihtoaikamme meni tähän aamupalaruljanssiin passintarkastuksineen ja turvatarkastuksineen. Urpointa oli se, että juuri kun Elisa oli saanut kahvinsa ja ajattelimme siirtyä lähtöaulaan, koska lähtöaika jo häämötti, kahvia ei tietenkään saanut viedä turvatarkastuksesta läpi. Buuuh. Kiireessä nautittu kuuma kahvi, miten nautinnollisesta! Onneksi sämpylät sai muiluttaa mukanaan. Ja olipahan muuten aivan järisyttävän hyvät sämpylät! Hauskinta oli se, että minulle oli edellisreissulta jäänyt ylimääräisiä itä-Karibian dollareita, jotka nyt tuhlasin eväisiini.

Vähän ennen lähtöä taivas repesi ja vettä tuli kaatamalla. Henkilökunta jakeli matkustajille sadeviittoja, joiden turvin kipittää koneeseen. Sitä ennen oma matkalaukkunsa piti tunnistaa pienestä kasasta ulkona katoksen alla. Huvittavaa, mutta nyt ainakin tiesimme, että laukut ovat tulossa samaan osoitteeseen. Uutta jännitystä tuli kuitenkin siitä, että sijoitimme ahterimme ainoaan jäljellä olevaan kahden penkin paikkaan, joka oli tietysti hätäuloskäynnin kohdalla. Jouduimme siis opettelemaan miten hätäuloskäynti avataan ja missä tilanteessa se avataan. Huu!