Jos (sade)metsään haluat mennä nyt

Koulun loppuminen oli varma merkki siitä, että aikamme on käymässä vähiin. Kun tähän vielä lisätään se, että Elisa teki radikaalin tempun ja aikaisti paluutaan kolmella viikolla, jäljellä oleva yhteinen aikamme väheni entisestään. Apua! Pitääkö täältä joskus palata? Guadeloupen 70:stä vesiputouksestakin on näkemättä vielä ainakin kuusikymmentä! Näppärinä tyttöinä teimme itsellemme to do -listan kolmestakin syystä: a) jotta saisimme jotain tehtyä b) tuntisimme käyttävämme aikamme jotenkin hyödyksi c) tulisimme nähneeksi kyseiset paikat. Edelliset pari viikkoa ovatkin sitten menneet kohtuullisen tehokkaan eräjormailun merkeissä, kun olemme rämpineet metsässä etsien milloin putousta, milloin lähteitä. Koska retkien kaava on ollut melko samanlainen (lähtöaika myöhästyy vähintään puolella tunnilla, ennen kohdetta käymme leipomossa ostamassa evästä, tarvomme pari tuntia, käymme pulahtamassa, tarvomme takaisin) kuvakollaasi pienen saatteen kera riittänee kertomaan oleellisimman.

Guadeloupen kuuluisimmat putoukset ovat Chute de Carbet 1,2 & 3. Tätien kanssa kävimme tsekkaamassa numeron kaksi ja pari viikkoa sitten löysimme Elisan ja Felixin kanssa kolmosen. Yllätykseksemme se olikin oikeastaan kivempi ja hienompi kuin paljon korkeammat 1 & 2.

Metsän siimeksessä kohisee putous..

..kunhan päästään ensin melkein pystysuoraa alas.

Bongaa Elisa, hahmota mittasuhteet.

Got it! Mukana menossa jo käsitteeksi muodostunut heppapyyhe.

Floridafiilistä Bassen kaakossa: Allée Dumanoir

Päivänä, jona oli tarkoitus tehdä vähän pidempi vaellus lähdimme lopulta liikkeelle järkyttävän myöhään ja totesimme paikan päällä, että ehkä käväisemmekin ”nopeasti” vain putouksella (2h) ja menemme sitten rannalle.

Toinen juttu jonne olin halunnut jo pitkään, olivat kuumat ja kylmät lähteet. Suurin osa porukasta oli käynyt yhdellä tällaisella paikalla jo helmikuussa, mutta minä en silloin ollut päässyt mukaan. Nyt päätimme kokeilla toista paikkaa ja, no, se ei ehkä mennyt ihan putkeen. Ensinäkin polku oli todella hankala kulkuien ja mutainen, mikä teki tarpomisesta vähän ällöttävää. Lisäksi vaikka nousua oli paljon vähemmän kuin tulivuorelle, reitti tuntui paljon raskaammalta. Lopulta periltäkin löytyi vähän jotain muuta kuin odotettiin, mutta kyllä lämmin vesihieronta vuoristomaisemissa oli ehkä kuitenkin sen arvoista.

Polku, joka ensin näytti tältä..

..sitten tältä..

.. ja lopulta tältä. Ja tässäkään ei muta tuu hyvin esille.

Felix oikaisi paluumatkalla seuraamalla jokea. Lopputulos: meni tunti 

pidempään kuin meillä muille ja pari kertaa "oli vähällä". Pojat.

Odotellessa tytöt jumppas.

Samalla reissulla poikkesimme Matouba -nimiselle vesiputoukselle. Nimi oli tuttu pullovedestä, jota täällä on tullut juotua jonkin verran, vaikka hanavesikin on juomakelpoista. Ja täältä löytyikin ehkä uusi vesiputoussuosikkini! Eniten viidakkomeininkiä, hieno luola, täydellisen värinen vesi ja todella upeat kiviseinämät. Paikka oli kuin luotu uimiseen, mutta onneksi meillä oli Petra mukanamme kertomassa, ettei putouksessa saa uida. Ilmeisesti kaikki putouksen vesi ei nimittäin lähdekään joen mukana pois, vaan jossain putouksen juurella olevassa lammikossa on aukko ja voimakas pyörre, joka voi imaista mukanaan (tätä ei tietenkään näy pinnalle). Kuulosti sen verran pelottavalta, että ei uitu. En edes tiennyt että tuollaisia voi ollakaan.

Banaaniplantaaseja. Kuulema banaanin viljely ei enää oikein kannata, 

koska se vaatii enemmän hoitoa ku vauva ja melkein kaikki on käsityötä.