Huiputusta!

Alusta alkaen yksi niistä jutuista, joita ehdottomasti halusin tehdä Guadeloupella, oli tulivuoren valloitus. Basse Terren eteläkärjessä sijaitseva La Soufriére on pikku-Antillien korkein huippu (strategiset mitat 1467m) ja kääk, se on yhä aktiivinen! Pitäähän se nyt nähdä.

Tulivuoria on kahdenlaisia: kilpitulivuoria (shield vulcano) ja kerrostulivuoria (strato tai composite vulcano). La Soufiére kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Korkeilla kerrostulivuorilla on usein jyrkkä kartiomainen profiili ja ne koostuvat vuorottelevista laava- ja tuhkakerroksista. Määräajoin tapahtuvat tulivuoren purkaukset ovat räjähdysmäisiä, mutta alle 1000 asteen lämpöinen magma jäähtyy ja kovettuy nopeasti sitkeytensä ansiosta eikä siten valu pitkälle purkautuessaan. Siitä huolimatta Soufriéren viimeisin purkaus vuonna 1967 johti evakuointiin, eikä kukaan ei kuollut. Mutta se tulivuorifaktoista.

Innostuneesta uhoamisestani huolimatta käytännön toteutus, eli varsinainen kiipeäminen, oli kuitenkin päässyt jäämään. Nyt näin tilaisuuteni vihdoin tulleen ja heitin haasteen Visalle. Koska tyyppi oli käynyt ottamassa tuntumaa ranskalaisiin vuoriin jo maaliskuussaa Alpeilla, vastaus oli myönteinen. Niinpä sitten yhtenä aamuna starttasimme semiaikaisin liikenteeseen eväät ja muut tamineet reppuihimme pakattuna. Aikainen liikkeelle lähtö on suositeltavaa sään, lämpötilan ja valon riittävyyden takia. Retken arvioitu kesto oli 4 tuntia.

Muutaman kuukauden kokemuksellani pystyn sanomaan, että vuorenhuiput ovat usein pilvien peitossa, vaikka rannikolla paistaisi aurinko. Koska kirkkaat päivät ovat kuitenkin harvassa, lähdimme pilviä uhmaten kiipimään. Noin puolessa välissä sujahdimme pilven sisään ja näkyvyys tippui reippaasti. Samalla kevyt vetinen utu tai tihkusade yllättivät, vaikka kuumaan auringonpaisteeseen verrattuna siinä oli tietysti etunsakin. Siitä huolimatta jatkoimme sinnikkäästi huipulle asti, jossa tarkoitus viettää evästauko, mutta luonnollisesti juuri yläilmoihin päästyämme taivas repesi ja saimme sateen niskaamme. Koska piknik ei varsinaisesti enää tuntunut kovin houkuttelevalta, lähdimme melko saman tien paluumatkalle näkemättä, noh, juuri mitään. Mutta tulihan käytyä! Ensimmäinen tulivuoreni kuitenkin.

Mutta kappas, alle kahden viikon kuluttua löysin itseni samoista maisemista uudelleen. Vaihtariporukassamme nimittäin oli muitakin, jotka eivät vielä olleet ehtineet tulivuoren valloitukseen. Edellisenä iltana olimme sopineet, että aamulla lähdetään retkelle joko vesiputoukselle tai tulivuorelle ja aamulla tuli sitten tekstari, jossa päivän kohteeksi julistettiin olevan tulivuori. Nihkeilin ensin hieman itsekseni ja harkitsin jäämistä kotiin, mutta onneksi tsekkasin säätiedotuksen. Ei pilven pilveä! Päivä näytti täydelliseltä juuri siihen tarkoitukseen! Niinpä ahtauduin autoon muun retkueen seuraan ja auton nokka kääntyi jälleen kohti Bassea.

Toinen kerta oli hyvin erilainen kuin ensimmäinen. Näkyvyys oli koko ajan täydellinen. Auringon paahteelta ei päässyt suojaan. Muita ihmisiä oli paljon enemmän kuin viimeksi (muutkin olivat äkänneet loistavan päivän). Hengasimme huipulla varmaan tunnin viettäen pikinikkiä ja leikkien kameroilla. Maisemat olivat huiput. Ja luonnollisesti juuri siksi kamerastani loppui akku jo parkkipaikalla, ennen kuin oli varsinaisesti päästy edes liikkeelle... Voi räkä, mutta oma moka! Onneksi muut antoivat luvan käyttää kuviaan kuvituksena. Voilà! 

Felix meinaa lähteä tuulen mukaan.

Poikien meditaatiohetki.