Dominica / Day 3

Eräs Guadeloupen ajalle asettamani tavoite oli se, että toivoin, etten palelisi puoleen vuoteen. Valitettavasti joudun tunnustamaan, että olen epäonnistunut. Esimerkki 1: joskus iltaisin olen uuden kotimme terassilla joutunut vetämään pitkähihaisen päälleni, kun lämpötila on laskenut ehkä alle 25 asteen. Esimerkki 2: kolmannen päivän aamuna heräsimme viileyteen. Johtopäätökset: ikkuna kannattaa sulkea yöksi jopa tropiikissa ja että saman peiton alla nukkuminen ei lämmitä, jos ei ole ihokontaktia.

Kumma kyllä, aamupalatarjoilu ei mennyt ihan nappiin sinäkään aamuna. Olin raksittanut aamupalalappuun maito & murot kombinaation ja käynyt mummelin kanssa keskustelun siitä, miksi en tarvitsisi aamiaiseksi leipää. Lopputulos: aamupalapöydässä minua odottivat maito, murot ja jättikokoinen täytetty sämpylä. Vanhuus ei tule yksin. No, jäljelle jäänyt puolikas sämpylä kääräistiin jälleen folioon. Loppupäivän retkimuonitus käytiin ostamassa ”Save a lot” -nimisestä ruokakaupasta.

Olimme päättäneet reippailla oikein kunnolla ja tarkoituksenamme oli lähteä kiehuvan järven vaellukselle. Dominican kiehuva järvi on maailman toiseksi suurin lajiaan (suurin löytyy Uudesta-Seelannista) ja se sijaitsee Morne Trois Pitonsin kansallispuistossa, joka puolestaan on UNESCOn maailmanperintökohde. Ensimmäisinä kyseisen järven ovat nähneet kaksi brittiä vuonna 1875, vaikka valtavat savupilvet oli havaittu jo aiemmin. Yhä edelleenkin Dominican sisäosissa on muuten paikkoja, joissa ei ihminen ole koskaan käynyt. Milläs käyt kun ei pääse.

Koska lähes jokainen kohtaamamme ihminen oli tarjonnut meille opaspalveluitaan, aloimme pitää asiaa lähinnä vitsinä. Ei tietysti voi sulkea pois mahdollisuutta, etteikö dominicalaiseen peruskoulutukseen kuuluisi pakollista eräopaskoulutusta, mutta siitä huolimatta pelottomina ja sisukkaina suomalaistyttöinä kerroimme ystävällisesti tarjokkaille omistavamme auton, jolla kätsästi pääsisimme paikalle itsekin. Ja ei kai sen polun seuraaminen ihan niin vaikeaa voisi olla?

Heh, vähänpä tiesimme. Matkan yllättävästi haastellisin osuus olikin löytää tie ensin a) Laudatin kylään, jossa sijaitsi vaelluspolun alkupiste ja b) löytää se polku. Tulimme siihen lopputulokseen, että tienviittoja ei harrasteta Dominicalla siksi, jotta ”oppaille” riittäisi töitä. Lopulta yritysten ja vain yhden pienen erehdyksen kautta kuitenkin pääsimme perille, löysimme lupaavahkon näköisen polun ja päätimme heittäytyä ennakkoluulottomasti eräjormatunnelmiin. Tunnin vaelluksen jälkeen ensimmäinen kohtaamamme samooja oppaansa kanssa vahvisti epäilymme — etenimme oikeaan suuntaan!

The easy way in..

Olimme varautuneet pahimpaan. Kiehuvan järven vaellus on rankka jo pelkästään kestonsa vuoksi (6h), mutta myös maaston takia. Jälkikäteen luimme sen olevan vaativimpia patikoita mihin ns. normaalikuntoisen ihmisen voi ajatella kykenevän. Heh. Mikko Kouvo, tää ois sulle! Koska Dominica on geologisesti ”vain” 26 miljoona vuotta vanha, siellä on pystysuoria nuoria vuoria ja muun muassa 12 tulivuorta. Kun saarella liikkuminen ennen oli lähes mahdotonta, on se nykyään enää vaikeaa. Tämän saimme todeta niin autolla kuin jalkaisinkin. Ensimmäisen tunnin kevyehkön sademetsäkävelyn jälkeen suunta oli jokseenkin koko ajan lähes pystysuoraan ylös tai alas. Laaksoissa virkistäydyimme pulisevassa vuoristopurovedessä ja vuoren huipulla pidimme evästauon. Video taukopaikalta katsottavissa täällä!

Mikäs se siellä kiehuu? Vai lähettääkö joku savumerkkejä?

Ja rappusista tai askelmista ei tietoakaan.

Vihdoin alhaalla Autiuden laaksossa kohtasimme lisää ihmisiä ja saimme ensimmäiset maistiaiset vulkaanisesta maaperästä. Mustapohjaisissa pikkupuroissa tosiaan kiehui! Ja arvatkaa mitä unohdimme ottaa mukaan tällä kertaa? No tietysti kananmunat! Onneksi sen toisen porukan oppaalla oli parempi muisti ja kepin päässä pussillinen munia, jotka kuulemma kahdessa minuutissa valmistuivat syömäkelpoisiksi. Hullu maailma! (Koko laakso muuten myös tuoksui kananmunilta, joka johtui rikkipitoisesta vedestä.)

Mutta matka jatkui vielä kunnes ehkä kolmen vartin päästä saavutimme varsinaisen määränpäämme (menomatka melko tarkasti 3 tuntia). Huikeaa, mutta totta. Noin 60 metriä halkasijaltaan oleva järvi todella kiehui! Siinä kattilassa keittäisi perunat isommallekin porukalle. Toisaalta, mikäli näköalakielekkeeltä horjahtaisi, keittyisi itse elävältä, sillä järven reunoillakin vesi oli reippaasti yli 80 asteista. Keskiosa puolestaan kiehui voimakkaasti ja oli sata-asteista. Hassu sattuma muuten. Hämmästellessäni Elisalle ääneen edessämme avautumaa ihmettä, miesääni takaani tervehti iloisesti ”Hello Tuuli!”. Eilinen canyoning -oppaani Nadjie'han se siinä. Hänen opastaminaan paikalle oli saapunut länsimainen pariskunta. Käytimme siinä sitten hyväksemme ilmaista opaspalvelua, jonka aikana tekstissä esiintyneet faktat tulivat ilmi. ;)

Ja videokuvaa samasta aiheesta täällä.

Elisa on tuo oranssi piste tuolla kielekkeellä.

Mutaa olisi voinut käyttää puhdistavana kasvonaamiona.

Lepäiltyämme puolisen tuntia ”järven rannalla” lähdimme takaisin päin samaa polkua, sillä vaihtoehtoista reittiä ei ole. Kuten aina, paluumatka sujui joutuisammin, koska tiesimme mitä odottaa ja koska ei tarvinnut enää joka notkoon pysähtyä valokuvaamaan. Paluumatka sujui myös ajassa mitattuna nopeammin, matkaan meni vain 2 tuntia 20 minuuttia, vaikka viimeinen osuus, se kevyin sademetsätallusteluvaihe tuntui ikuisuudelta. Hikisinä, likaisina ja uupuneina pulahdimme tärisevine jalkoinemme Titou Gorgen luonnon altaaseen kylmään kylpyyn virkistäytymään.

Tehotyttöinä päivän ohjelma ei kuitenkaan suinkaan loppunut tähän. Ensin hilpaisimme tsekkaamaan Trafalgar -putoukset ja kävimme Papillote -nimisessä hotellissa nautiskelemassa kukkien terälehdistä puristettua mehua, joka muuten maistui epäilyttävästi karpalomehulta. Koska emme olleet nähneet lasillisen hintaa missään, löimme vetoa siitä, että se kumpi veikkaa hinnan enemmän pieleen, joutuisi maksamaan toisen juoman. Hävisin. Takaisin Roseauhun päästyämme kiirehdimme rantaan ihailemaan auringonlaskua ja lipomaan Mr. Whippy jäätelöitä. Illan kruunasi vierailu Fort Young hotellin ravintolaan, jossa tarkoituksenamme oli syödä ”kevyt iltapala”. Lopputulos: yksi traditionaalinen dominicalainen kalakeitto, kahdeksen friteerattua ravunpyrstöä majoneesilla ja ranskalaisilla, kaksi Rotia (eli jumalattoman kokoista tortillatyyppistä leipää täytettynä mausteisilla intialaisjutuilla) ja kaksi drinkkiä. Hups. Tarjoilijakin nauroi meille.

Retkipyyhevilauttelija matkalla vesiputoukselle, jossa 

ei pettymykseksemme voinutkaan uida.